Kulttuuriympäristötutkimuksen seura toivottaa rauhallista jouluaikaa ja hyvää uutta vuotta 2023! Kuvassa talvista Leineperin eli Fredriksforsin ruukinaluetta Ulvilassa, Satakunnassa. Kuva: Katrina Virtanen

Tervetuloa Kulttuuriympäristötutkimuksen seuran syyskokoukseen!

Aika: Maanantai 19.12.2022 klo 17.00
Paikka: Etäosallistuminen Teamsissa. Osallistumislinkin saat ilmoittautumalla osoitteeseen kulttuuriymparistotutkimus@gmail.com.

FT Ilona Hankonen, Kulttuuriympäristötutkimuksen seuran tutkija, pitää kokousesitelmän Monen äänen maisema -hankkeesta. Kokous alkaa esitelmän jälkeen. Käsittelemme sääntömääräiset asiat seuraavan esityslistan mukaisesti:

1. Kokouksen avaaminen
2. Valitaan kokouksen puheenjohtaja, sihteeri, kaksi pöytäkirjantarkastajaa ja kaksi ääntenlaskijaa
3. Todetaan kokouksen laillisuus ja päätösvaltaisuus
4. Hyväksytään kokouksen työjärjestys
5. Toimintasuunnitelma, tulo- ja menoarvio sekä jäsenmaksu kalenterivuodelle 2022
6. Hallituksen puheenjohtajan, hallituksen jäsenten sekä toiminnantarkastajien valinta
7. Muut esille tulevat asiat
8. Kokouksen päättäminen

Lämpimästi tervetuloa mukaan!

Katrina Virtanen, sihteeri
Kulttuuriympäristötutkimuksen seura
kulttuuriymparistotutkimus@gmail.com

Kulttuuriympäristötutkimuksen seura ry antoi lausuntonsa luonnoksesta uudeksi metsästrategiaksi. Suomessa kulttuuriympäristö ja luonnonympäristö on pitkään ymmärretty toisistaan erillisiksi ja tämä saattaakin olla ensimmäinen kerta, kun kulttuurialan toimija lausuu metsästrategiasta.

Euroopan neuvoston maisemayleissopimus haastaa Pohjoismaissa omaksutun kulttuuriympäristön käsitteen ja siitä juontuvan jaon: maisema on läsnä yhtä lailla kaikkialla, missä ihminen on ja toimii. Metsäympäristö on Suomessa ollut vuosikymmeniä yhteiskunnallisten konfliktien ja polarisoituneen keskustelun lähde. Konflikti on ollut tapana jäsentää taloudellisten ja ekologisten arvojen väliseksi ristiriidaksi. Tulkinta ei tietenkään ole perusteeton, onhan metsätalous muuttanut fyysistä ympäristöä ja luontoa monin tavoin ja toisaalta tuonut maahamme huomattavaa taloudellista vaurautta. Ehkä kuitenkin metsän olemus kulttuurisena ympäristönä, arjen maisemana, on se aspekti, joka vahvimmin yhdistää 1970-luvun ”vesakkosotia”, Kessin suojelukiistaa 1980-luvun lopulla ja nykyhetken kiistelyä avohakkuista. 70-luvulla itäsuomalaiset olivat huolissaan marjastusmahdollisuuksistaan vesakkomyrkyillä käsitellyillä valtion mailla. Kuutisensataa inarilaista allekirjoitti vetoomuksen Kessin suojelemiseksi varmasti muistakin syistä kuin uhanalaisen hyönteis- ja kääpälajiston turvaamiseksi.

LUKE:n tuottaman seurantatutkimuksen mukaan 96 % suomalaisista viettää vapaa-aikaansa luonnossa. Koska Suomen pinta-alasta noin kolme neljäsosaa on metsää, on tämä luonto useimmiten juuri metsää. Eniten vapaa-aikaa vietetään isoimpien kaupunkien lähimetsissä, kansallispuistoissa ja retkeilyalueilla, mutta myös talousmetsissä kauempana suurista asutuskeskuksista oleskellaan paljon. Monet suomalaiset myös työskentelevät metsässä. Työn ja vapaa-ajan välinen raja voi olla myös häilyvä. Metsissä tehdään taimikonhoitoa ja kotitarvepolttopuita paljolti myös liikunnan ja virkistyksen vuoksi ja korona-aikana opittiin yhdistämään etäpalaveri ulkoiluun rauhallisessa ympäristössä. Metsä on siis vahvasti kulttuurista ympäristöä – kulttuuriympäristöä.

Metsäympäristön tuttuuteen ja arkisuuteen suhteutettuna onkin yllättävää, miten polarisoitunutta ja kauas arjen realiteeteista ajautuvaa keskustelua saamme aikaan metsistä. Kuluneen vuoden aikana olen kuullut sanottavan esimerkiksi, että koneellinen puunkorjuu pitäisi kokonaan kieltää ja toisaalta että kaikenlainen metsänkäytön sääntely tai kansalaisten osallistaminen metsiä koskevaan päätöksentekoon loukkaa metsänomistajan ihmisoikeuksia.

Mikä sitten tuottaa näin äärimmäisiä kannanottoja? Yksi mahdollinen syy keskustelun polarisoitumiseen on osattomuuden kokemus. Vaikuttamismahdollisuuksien puuttuessa myös vastuu sanotusta väistyy. Puheen tarkoitus ei silloin enää ole rakentaa ja kehittää, vaan ainoastaan ilmaista osattomuuden kokemusta. Osattomuuden kokemus ei koske vain mieluisan marjametsän hakkuussa menettävää virkistyskäyttäjää. Myös metsänomistajat ovat Suomessa kokeneet vuosikymmenten saatossa osattomuutta omia metsiään koskevassa päätöksenteossa, oli kyse sitten metsätaloudesta tai suojelusta. Polarisoiva retoriikka julkisessa keskustelussa usein myös hyödyntää kuulijoiden osattomuuden kokemuksia.

Lausunnossamme kiinnitimme huomiomme juuri osallisuuteen ja sen kehittämiseen. Maisemayleissopimuksen toteuttamiseen liittyvän maaraportin jättäneiden maiden joukossa on vain kolme, jotka eivät ole sisällyttäneet maisematavoitteita metsäpolitiikkaansa. Yksi näistä on Suomi, joka identifioi ”erityisen metsäsuhteen” osaksi aineetonta kulttuuriperintöään. Kaksi muuta ovat Serbia ja Georgia. Metsät on Suomessa totuttu näkemään elinkeinopolitiikan kohteena, jossa ekologinen kestävyys voi asettaa reunaehtoja. Maiseman käsitteen tuominen osaksi metsäkeskustelua saattaisi parhaimmillaan auttaa jäsentämään metsien käytön kulttuurisen ja sosiaalisen kestävyyden moninaisia aspekteja. Nykyistä kokonaisvaltaisempi, hallinnonrajat ylittävä ja kestävyyden eri aspekteja rinnakkain tarkasteleva, kansalaisia laajasti osallistava metsäpolitiikan suunnittelu voisi olla avain metsäkeskustelujen polarisaatiokierteen ratkaisemiseksi.

Ympäristöä ja maisemaa sen osana koskeva hallinto on Suomessa hyvin pirstoutunut. Tiedonkulku eri hallinnonalojen välillä on koettu heikoksi. Kansalaisten kokemuksellinen tieto ja osallistumisen mahdollisuudet saattavat pudota hallinnonalojen ja niiden erillisten tietojärjestelmien välisiin kuiluihin.

Teksti: Ilona Hankonen

Kulttuuriympäristötutkimuksen seura ry

Teksti, kuvat ja video: Helen Mettälä

Kulttuuriympäristömme tärkeä arkeologinen osa-alue ovat kiinteät muinaisjäännökset. Ne ovat suojeltuja rakenteita ja kerrostumia, jotka ovat syntyneet ihmistoiminnan seurauksena ja niitä on säilynyt elinpiirissämme esihistorialliselta ajalta asti. Kiinteät muinaisjäännökset ovat osa kulttuuriperintöämme ja muinaismuistolain nojalla suojeltuja. Kiinteitä muinaisjäännöksiä voi sijaita niin maalla kuin vedessäkin.

Vaikka kiinteät muinaisjäännökset ovat lain mukaan rauhoitettuja, niitä uhkaavat vaihtelevien ilmasto-olosuhteiden lisäksi erilaiset ihmistoiminnan muodot. Pohdin keväällä 2022 valmistuneessa Pro gradu -tutkielmassani Tahallista vai tahatonta? Luvattomat kajoamiset kiinteisiin muinaisjäännöksiin vuosina 2010–2019 Pirkanmaalla, miksi kiinteitä muinaisjäännöksiä turmellaan. Keskityin tutkimuksessani ihmisen aikaansaamiin vahinkoihin. Tutkielmani tutkimusaineiston keskiössä olivat Pirkanmaalla vuosina 2010–2019 tapahtuneet luvattomat kajoamistapaukset, joiden pohjalta tarkastelin luvattomia kiinteisiin muinaisjäännöksiin kajoamisia myös laajempana yhteiskunnallisena ilmiönä.

Luvattomat kajoamistapaukset

Luvattomaksi kajoamiseksi määritellään muinaismuistolain 1§:n (295/1963) mukaan kiinteän muinaisjäännöksen kaivaminen, peittäminen, muuttaminen, vahingoittaminen, poistaminen tai muulla tavoin siihen kajoaminen.

Tutkimusaineistostani selvisi, että vuosina 2010–2019 kiinteisiin muinaisjäännöksiin oli kajottu Pirkanmaan alueella yhteensä 29 kertaa. Luvattomat kajoamiset olivat tapahtuneet maan- ja metsänkäyttöhankkeiden ja muun vahingollisen ihmistoiminnan, kuten esimerkiksi harkitsemattoman metallinetsinnän seurauksena. Muinaismuistolain laiminlyöntiä oli tapahtunut kyseisellä aikavälillä niin yksittäisten yksityishenkilöiden kuin myös erilaisten suurempien ja yleisten toimijaryhmien, kuten yritysten ja kuntien edustajien toimesta. Kajoamistapauksista valtaosa eli 22 tapausta liittyi maankäyttöhankkeisiin, kolme kajoamista tapahtui metallinetsinnän seurauksena, kaksi tapausta metsänkäyttöön liittyvien hankkeiden seurauksena ja kaksi tapausta aiheutui muusta ihmisen toiminnasta.

Jokainen kiinteä muinaisjäännös on ominaisuuksiltaan erilainen, ja siksi myös niihin liittyvät kajoamistapaukset eroavat toisistaan. Myös kiinteän muinaisjäännöksen sijainti ja ympäristö vaikuttavat oleellisesti sen säilymiseen. Esimerkiksi vilkkailla maankäyttö- ja rakennusalueilla sijaitseviin muinaismuistoihin kohdistuu alueidenkäytön kannalta suurempi kajoamisriski. Kiinteiden muinaisjäännösten ominaisuudet, kuten erottuminen maastossa ja niitä ympäröivän alueen käyttöfunktiot, aiheuttavat luvattomiin kajoamisiin alueellisia eroavuuksia.

Kajoamisilmiön ajallisen ja alueellisen kehityksen suunta

Luvattomia kajoamistapauksia on viime vuosina tutkinut Pirkanmaan osalta Ulla Lähdesmäki vuoden 2018 väitöskirjassaan Muinaisjäännös ympäristön muutoksessa – Modernin alueidenkäytön vaikutuksia Pirkanmaan muinaisjäännöskantaan. Lähdesmäen tutkimuksesta selvisi, että Pirkanmaalla vuosina 2000–2010 maalla sijaitseviin, kiinteisiin muinaisjäännöksiin kajottiin alueiden käytön seurauksena yhteensä 26 kertaa. Suurta muutosta Pirkanmaan kajoamisluvuissa ei siis ole havaittavissa, ja voidaan todeta, että luvattomat kajoamiset ovat edelleen ratkaisematon ongelma 2010-luvulla. Ilmiö koskettaa kuitenkin koko Suomen muinaisjäännöskantaa. Koko Suomen osalta tutkimusta on tehnyt Päivi Maaranen. Vuonna 2020 julkaistussa tutkimusraportissa Muinaismuistojen vaurioituminen 2010-luvulla: Ihmistoiminnan vaikutus muinaismuistolailla rauhoitettujen kiinteiden muinaisjäännösten säilymiseen Suomen alueella ilmenee, että Suomessa maalla olevia kiinteitä muinaisjäännöksiä on vahingoittunut vuosina 2010–2019 ainakin 216, ja niihin johtaneita kajoamistapauksia on ollut ainakin 233. Lisäksi Maarasen tutkimuksesta selviää, että luvattomien kajoamisten syyt ovat selkeästi samankaltaisia niin Pirkanmaalla kuin myös muualla Suomessa. Lisäksi on otettava huomioon, etteivät kaikki luvattomat kajoamistapaukset kyseiseltä aikaväliltä ole välttämättä vielä ole museoviranomaisten tiedossa.

Tahallista vai tahatonta?

Pohtiessa luvattomiin kajoamiisiin johtaneita syitä ja motiiveja on tutkimusaineiston perusteella mahdotonta antaa yksiselitteistä vastausta siitä, ovatko tapaukset olleet tahallisia vai tahattomia. Yleisimmät syyt kuitenkin vaikuttavat aineiston perusteella olleen tietämättömyys, ymmärryksen puute ja tiedonkulun katkeaminen toimijataholta toiselle. On silti vaikea todeta, onko joissakin tapauksissa ollut kyse täysin vilpittömästä tietämättömyydestä vai harkitusta välinpitämättömyydestä. Tahallisilta vaikuttavat selkeimmin etenkin ne tapaukset, joissa metallinilmaisinta oli käytetty. Kyseisissä tapauksissa oli menty tietoisesti kiinteän muinaisjäännöksen alueelle ja kaivettu maata metallinilmaisimen osoittamissa kohdissa. Museoviranomainen ei ole myöskään saanut tietoa mahdollisten muinaisesineiden löytymisestä.

Arvot ja arvottaminen ovat keskeisiä teemoja muinaisjäännösten suojelussa, ja myös niitä koskevissa luvattomissa kajoamistapauksissa. Arvottaminen on pohjimmiltaan subjektiivinen kokemus. Onkin siksi oleellista pohtia, koetaanko kiinteät muinaisjäännökset merkityksellisiksi yhteiskunnassamme, ja kuka oikeastaan saa määritellä yhteisen kulttuuriperintömme arvon. Onko joissakin tilanteissa esimerkiksi helpompaa olla tai esittää olevansa epätietoinen asianmukaisesta ja muinaismuistolain mukaisesta menettelytavasta, jotta suunniteltu työhanke saataisiin hoidettua ilman ongelmia suunnitellussa aikataulussa ja asetetun budjetin mukaisesti? Lähtökohtaisesti jokainen taho ja yksityishenkilö varmasti haluaa toimia oikein, mutta luvattomat kajoamistapaukset herättävät väistämättä tämänkaltaisia kysymyksiä. Kuinka useasti esimerkiksi kiinteän muinaisjäännöksen kulttuuriperinnöllinen arvo ohittaa taloudelliset tai yhteiskunnalliset tavoitteet?

Kiinteiden muinaisjäännösten turvaaminen tulevaisuudessa

Luvattomat kajoamiset uhkaavat yhteisen kulttuuriperintömme säilymistä. Vaikka kajoamisten lukumäärä ei vaikuta suurelta, on se kulttuuriympäristön suojelun kannalta huolestuttava. Luku on suuri myös siinä valossa, että muinaismuistolain pitäisi estää luvattomia kajoamisia. Ilman kehittynyttä ja tehokasta museoviranomaisten suojelutyötä Pirkanmaalla ja muualla Suomessa kajoamisten määrä olisi varmasti suurempi. Luvattomat kajoamiset ovat ongelma, johon etenkin muinaismuistohallinnossa toimiva ammattiyhteisö on yrittänyt löytää pitkäjänteisesti ratkaisua.

Kiinteän muinaisjäännöksen vahingoittamisesta voi seurata sakko- tai vankeusrangaistus, mutta mahdolliset seuraamukset eivät näytä toimivan ainakaan sellaisenaan riittävän suurena pelotteena ehkäisemään kajoamisia. Vaikuttaa myös lähtökohtaisesti olevan harvinaista, että tapaukset etenisivät edes rikostutkintaan, saati oikeuden käsittelyyn asti. Käsillä oleva muinaismuistolain ja kulttuuriperintöstrategian uudistaminen tarjoavat osaltaan mahdollisuuksia vetää uudenlaisia suuntaviivoja ja kehittää kulttuuriympäristön suojelun kenttää tehokkaammaksi. Toimivamman rangaistusmenettelyn lisäksi tulevaisuuden kannalta olisi tärkeää pohtia toimivia keinoja siirtää arkeologista kulttuuriperintöä koskevaa tietoutta, mielenkiintoa ja arvostusta myös ammattikunnan ulkopuolelle.

Kulttuuriperinnön merkitysarvoa olisi oleellista korostaa yhteiskunnallisella tasolla. Arkeologinen kulttuuriperintö kuuluu kaikille, ja niin kuuluu myös vastuu sen suojelusta. Tulevaisuudessa pitäisikin mielestäni painottaa eritoten yksilön oman vastuun tärkeyttä, koska muinaisjäännösten suojelu toteutuu onnistuneimmin vastuullisten yksilöiden ja asiantuntevien viranomaisten välisessä yhteistyössä. Tämän saavuttamiseksi olisi merkittävää saada ammattikunnan ulkopuolinen yhteisö osaksi kulttuuriperinnöstä ja sen arvottamisesta sekä suojelusta käytävää keskustelua.

Helen Mettälä, FM
Sähköposti: mettalahelen(at)gmail.com
LinkedIn

Kirjoittajasta:
Olen kesäkuussa 2022 Turun yliopistosta valmistunut arkeologi, jota kiinnostaa erityisesti kulttuuriympäristön suojelu. Työskentelen Pirkanmaan maakuntamuseossa, josta olen jo opiskeluaikoinani saanut kipinän hallinnolliseen arkeologiaan ja myös Pro gradu -tutkielmani aiheeseen. Toivon, että pystyisin omalla työlläni ja toiminnallani kasvattamaan tietoisuutta kulttuuriperinnöstä sekä lisäämään sen arvostamista tulevaisuudessa.

Pro gradu -tutkielma: Tahallista vai tahatonta? Luvattomat kajoamiset kiinteisiin muinaisjäännöksiin vuosina 2010–2019 Pirkanmaalla. Julkaisu löytyy osoitteesta: https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022060141987

Lähteet:

Lähdesmäki, Ulla 2018. Väitöskirja. Muinaisjäännös ympäristön muutoksessa – Modernin alueidenkäytön vaikutuksia Pirkanmaan muinaisjäännöskantaan. Turun yliopisto. Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos, arkeologia.

Maaranen, Päivi 2020. Muinaismuistojen vaurioituminen 2010-luvulla: Ihmistoiminnan vaikutus muinaismuistolailla rauhoitettujen kiinteiden muinaisjäännösten säilymiseen Suomen alueella. Tutkimuksen loppuraportti. Museovirasto.

Mettälä, Helen 2022. Pro gradu. Tahallista vai tahatonta? Luvattomat kajoamiset kiinteisiin muinaisjäännöksiin vuosina 2010–2019 Pirkanmaalla. Turun yliopisto.  Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos, arkeologia.

Muinaismuistolaki (MML) 295/1963 ja säädösmuutokset. Valtion säädöstietopankki. Saatavilla verkossa: http://www.finlex.fi.

Monen äänen maisema -hankkeessa tuodaan esille ja ratkaistaan haasteita, joita liittyy tieteenalojen erilaisiin valmiuksiin hyödyntää elettyä ympäristöä koskevaa kokemustietoa. Aiheesta järjestettiin kaksi työpajaa ja lisäksi tutkija Ilona Hankonen osallistui Kokemäen Korkeaojan kylässä järjestettyyn asukkaiden pulinakerhoon. Paikallinen Takajärven alueen tuulipuistosuunnitelma valikoitui keskustelun teemaksi ja esimerkkikohteeksi, jonka valossa tarkasteltiin kokemuksellista ja paikallista tietoa suunnittelukohteesta.

YVA-arviointiin kuuluu monia erilaisia selvityksiä. Esimerkiksi Takajärven tuulipuistohanketta varten on tehty tai aiotaan tehdä ainakin luontoinventointeja, maisemavaikutusten arviointi, selvitys hankkeen vaikutuksista riistaan ja metsästykseen sekä sosiaalisten vaikutusten arviointi. Näistä selvitys hankkeen vaikutuksista riistaan ja metsästykseen ulottuu lähimmäs alueen käyttäjiä ja heidän kokemuksellista tietoaan. Kuitenkin kohteena on vain yksi ja varsin rajattu käyttäjäryhmä ja käyttötapa. Työpajoissa nostettiin esille myös se, että ilman tuulipuiston myötä tulevaa kaavasuunnittelua metsäalueeseen liittyvä kokemuksellinen tieto ei tulisi esille senkään vertaa kuin nyt, koska metsätalous maankäyttömuotona on täysin kulttuurisia ja sosiaalisia arvoja koskevan sääntelyn ulkopuolella.

Luontoinventoinnit kohdistuvat lajistoon ja luontotyyppeihin. Tiedon kohteena ovat luonnontieteellisesti määrittyvät luontoarvot. Näihin kuitenkin yleensä kytkeytyy myös kulttuurisia arvoja ja merkityksenantoja. Takajärven yhteydessä esille tulivat erityisesti alueella olevat pienet, rakentamattomat suolammet, joista yhdellä pesii kaakkuri. Kaakkuri tulee luontoinventoinneissa huomioiduksi luontoarvona, mutta sen moninaiset kulttuuriset merkitykset alueella liikkuville eivät. Kaakkurin huuto syrjäisellä metsälammella, johon liikenteen äänet eivät kantaudu, on esteettinen ja kokemuksellinen, paikkaan sidottu arvo, joka ei käsitteellisty nykyisissä maankäytön suunnitteluprosesseissa.

Maisemavaikutusten arviointi kohdistuu tuulipuistohankkeissa tuulimyllyjen näkymiseen kaukomaisemassa. Maisema on arkikielessä käsite, jolla edelleen viitataan usein kaukonäkymiin, ei koettuun ja elettyyn arjen ympäristöön. Tällöin esimerkiksi metsäympäristö marjastajan näkökulmasta jää maisemana huomiotta.

Sosiaalisten vaikutusten arvioinnin kohteena sosiaalinen vaikutus nähdään ihmisiin, yhteisöön tai yhteiskuntaan kohdistuvaksi vaikutukseksi, joka aiheuttaa muutoksia ihmisten hyvinvoinnissa tai sen jakautumisessa (Juslén 1995). Tämä voisi kattaa myös kokemuksellisen ympäristötiedon, mutta vakiintuneissa selvitysmalleissa keskitytään yleensä kohteisiin, joista on helposti saatavissa kvantitatiivista tietoa. Tällaisia ovat esimerkiksi työllisyys ja kiinteistöjen arvonmuodostus. Vaikeasti tavoitettavien ryhmien, kuten lasten, vanhusten ja syrjäytyneiden puolesta selvityksiin antavat usein lausuntoja esimerkiksi kunnan sotepalveluiden ja varhaiskasvatuksen viranomaiset (Mäkäräinen 2000). Tällöin ryhmien oma, kokemusperäinen tieto tulee sivuutetuksi ja ryhmät nähdään enemmänkin arvioinnin kohteina kuin osallisina.

Asukkaiden tavoitettavuus perinteisin osallistamismenetelmin, kuten asukaskyselyiden ja asukastilaisuuksien avulla on työpajaan osallistuneiden kokemuksen mukaan heikentynyt huomattavasti. Pirstoutuneessa ja moninaistuneessa mediaympäristössä kutsut tilaisuuksiin tai pyynnöt vastata kyselyihin eivät enää tule havaituksi entiseen tapaan. Samassa fyysisessä ympäristössä asuu yleensä hyvin erilaisia viestintäkanavia käyttäviä yksilöitä ja ryhmiä. Myös osallistuminen kolmannen sektorin toimintaan on vähentynyt ja yhdistystoimijoiden keski-ikä noussut. Uudet, epämuodolliset neljännen sektorin ilmiöt puolestaan eivät tule hallinnossa helposti huomioiduiksi. Tämä kaikki asettaa uudenlaisia haasteita kansalaisten osallisuuden toteutumiselle.

Suomen jo vuonna 2006 ratifioima Euroopan neuvoston maisemayleissopimus määrittelee maiseman koetuksi arjen ympäristöksi ja edellyttää kansalaisten mahdollisuutta aktiivisesti vaikuttaa ja osallistua omia maisemiaan koskevaan päätöksentekoon. Tämän pohjalta ollaan Suomessa laatimassa kansallisen maisemapolitiikan määrittelevää asiakirjaa. Mikäli osallisuuden haasteet halutaan aidosti ratkaista, tulisi kokemuksellinen ympäristötieto ottaa mukaan kaikkeen maankäytön suunnitteluun niin kaavoituksessa kuin muuallakin.

Kirjoittaja, Monen äänen maisema -hankkeen tutkija Ilona Hankonen on tänä vuonna väitellyt maisemantutkija. Hänen väitöstyönsä käsittelee luonnonympäristön kulttuurisuutta. Hankonen on tutkinut myös kaupunkiympäristön muotoutumista sekä hallinnollisten prosessien että asukkaiden arjen näkökulmista.

Juslén, Jyri (1995). Sosiaalisten vaikutusten arviointi (SVA). Monipuolisempaan suunnitteluun. Stakes.

Raportteja 180. Saarijärvi. Mäkäräinen, Jouni (2000). Sosiaalisten vaikutusten arviointi (SVA) osana kaavaprosessia. Jyväskylän kaupunki, Kaavoitustoimisto.

Tiedote 13.9.2022

Maisema on arkikielessä käsite, jolla usein viitataan kaukonäkymiin, ei koettuun tai elettyyn arjen ympäristöön. Monen äänen maisema -hankkeessa joukko asiantuntijoita tuo esille ja ratkaisee yhdessä haasteita, joita liittyy tieteenalojen erilaisiin valmiuksiin hyödyntää elettyä ympäristöä koskevaa kokemustietoa. Tämä vielä nykyisin hiljainen tieto tarvitaan mukaan vaikuttamaan sekä maisemaa koskeviin politiikan linjauksiin että suunnittelu-, suojelu- ja maankäyttöprosesseihin.

Alkusyksyllä 2022 pidetyissä työpajoissa ja talven tulevassa seminaarissa etsitään ratkaisuja sekä laajoihin yhteiskunnallisiin ongelmiin että paikallisiin kysymyksiin elonkirjon ja ihmistoiminnan yhteensovittamisesta. Onko luonto- ja maisemavaikutusten arvioinnissa huomioitu ihminen toiminnan kohteena vai onko hänellä mahdollisuus osallistua prosessiin? Otetaanko lasten kokemuksellinen tieto parhaista leikkipaikoista kaupunkisuunnittelussa huomioon? Kuinka mitataan suolammelta kaikuvan kaakkurin huudon kulttuurisia arvoja tai henkilökohtaista merkitystä?

Suomen jo vuonna 2006 ratifioima Euroopan neuvoston maisemayleissopimus määrittelee maiseman nimenomaan koetuksi arjen ympäristöksi ja edellyttää kansalaisten mahdollisuutta aktiivisesti vaikuttaa ja osallistua omia maisemiaan koskevaan päätöksentekoon. Tämän pohjalta ollaan Suomessa laatimassa kansallisen maisemapolitiikan määrittelevää asiakirjaa. Mikäli osallisuuden haasteet halutaan aidosti ratkaista, tulisi kokemuksellinen ympäristötieto ottaa mukaan kaikkeen maankäytön suunnitteluun niin kaavoituksessa kuin muuallakin.

Ympäristöministeriön rahoittaman hankkeen takana on Kulttuuriympäristötutkimuksen seura ry. 

LISÄTIETOJA:

Ilona Hankonen 
FT, tutkija, Monen äänen maisema -hanke
kihank@utu.fi

Helena Lonkila
Kulttuuriympäristötutkimuksen seura ry:n puheenjohtaja
FT, dosentti (etnologia, kulttuuriympäristön ja kulttuuriperinnön soveltava tutkimus) ja museologian yliopistonlehtori, Jyväskylän yliopisto
helena.lonkila@jyu.fi, puhelin 050 439 0096

Save the Date -kutsu Vesimaisemaverkoston seminaariin: Vesimaisemat Päijänteellä

Aika: 1.-2.11.2022 (1.11. luentoja ja iltatilaisuus, 2.11. retkipäivä)
Paikka: Jyväskylä, 1.11. luentoja voi seurata myös livelähetyksenä verkossa

Tervetuloa kuulemaan ja jakamaan tietoisuutta vesimaisemista ja vedenrajaisista ympäristöstä sekä niiden merkityksestä arjen, asumisen, kokemisen, virkistyksen, matkailun sekä tutkimuksen ja vaalimisen kohteena.

Vesimaisemaverkosto järjestää yhdessä Jyväskylän yliopiston Kulttuurinympäristön tutkimuksen maisteriohjelman (KUOMA) kanssa kaksipäiväisen seminaarin: Vesimaisemat Päijänteellä.

1.11. seminaaripäivä tarkastelee erityisesti sisävesien vesimaisemia ja kertoo ajankohtaisista vesimaisemakeskusteluista. Seminaarissa käsitellään muun muassa Päijänne biosfääri –hanketta, järvien vedenalaista maisemaa, virtavesitietoa ja Väyläviraston sisävesien arvokohteita ja aineistoja. Lisäksi seminaarissa kuullaan puheenvuoro Laatokan ympäristöhistoriasta, osallistavasta ympäristönsuojelusta Eurajoella sekä veneilyharrastuksesta Päijänteellä.

Retkipäivä 2.11.2022 suuntautuu Päijänteen vesimaisemiin.

Retkipäivä on omakustanteinen.

Varaa aika jo kalenteriisi! Ohjelma ja ilmoittautuminen avataan 5.9.2022.

Vesimaisemaverkostoon kuuluvat Jyväskylän yliopisto, Kulttuuriympäristötutkimuksen Seura, maa- ja metsätalousministeriö, Metsähallitus, Museovirasto, Turun yliopisto, Väylävirasto sekä ympäristöministeriö

Kulttuuriympäristötutkimuksen seuran jäsenet voivat tilata itselleen Tieteellisten seurain valtuuskunnan (TSV) jäsenkirjeen, joka ilmestyy 4-6 kertaa vuodessa. Jäsenkirjeessä kerrotaan TSV:n hallituksen päätöksistä, jäsenseuroille suunnatuista TSV:n palveluista sekä jäsenseuroja muuten koskevista asioista ja uutisista. Jäsenkirjeen tilauslomake löytyy TSV:n verkkosivuilta.

Blogikirjoitus pohjautuu jäsenemme Ilona Hankosen vuonna 2021 julkaistuun väitöskirjaan ”Ihmisiä metsässä – Luonto kulttuuriympäristökysymyksenä.”. Kirjoitus on myös pari kiinnostusta ja keskustelua herättäneelle kokousesitelmälle, jonka Hankonen piti Kulttuuriympäristötutkimuksen seuran vuosikokouksessa huhtikuussa 2022.

Teemme mieheni kanssa polttopuita aurinkoisena huhtikuun päivänä. Kotimme on kauniin mäntymetsän reunalla. Metsän rajalta kaadettiin juuri muutama suuri mänty, jotta ulkorakennuksen katolle asennetut aurinkopaneelit saisivat pidempään suoraa auringonvaloa. Männyt olivat järeitä, suoria tukkipuita. Niin hyvää puuta en raaski polttaa, joten pyysin naapuriani hakemaan ne omaan tukkipinoonsa. Näin puut pääsevät arvoiseensa käyttöön. Ulkorakennuksen portailla soi radio, pihapuissa vasta saapuneet peipot ja punarinnat. Kuuntelemme lintuja ja radiota työn lomassa. Pohdimme tulevan klapikasan kokoa heittokuutioina. Radiotoimittaja toteaa kevään etenemisen näkyvän luonnossa ja miksei myös kaupungissa. Ajattelen ääneen: ”Eikö se kaupunki sitten ole luontoa?” Mieheni jatkaa pohdintaa kysymällä, onko ihminen, kaupungin puisto tai trooppisten kovakuoriaisten terraarioni luontoa.

Luonto ja kulttuuri ovat dualistisen kosmologian kaksi puolta, joiden rajapinnat herättävät säännöllisesti keskusteluja siitä, mikä on ”luontoa”. Vähemmän kysytty kysymys on, että mikä sitten on kulttuuria. Kun kysymys viedään ympäristöön, kysytään, mikä on kulttuuriympäristöä. Kulttuuriympäristöksi määrittyy rakennettu ympäristö ja maaseudun ns. perinnemaisemat. Tätä konventiota ei juuri kyseenalaisteta.

Määritelmän ulkopuolelle jäävät muun muassa metsät ja suot. Näiden määrittymistä ”ei-kulttuuriympäristöksi” on myös pyritty vahvistamaan esimerkiksi Suomen ensimmäiseen kulttuuriympäristöstrategiaan annetuissa lausunnoissa: Maa- ja metsätalousministeriön mukaan metsässä tai järven pohjassa sijaitseva muinaisjäännös ei tee metsästä tai järvestä kulttuuriympäristöä, mikä strategiassa on syytä tarkentaa. Tähän liittyen ministeriö piti tärkeänä, että strategiaan kirjataan, että Suomen maapinta-alasta pääosa eli metsät (77-78 %) ja sisävedet (10 %) eivät sisälly kulttuuriympäristön määritelmään eivätkä ole strategian piirissä. Näin ollen pinta-alastamme valtaosa on edelleen muuta kuin ”ihmisen ja luonnon vuorovaikutuksesta syntynyttä ympäristöä”, mikä maa- ja metsätalousministeriön mukaan tulee keskeisenä lähtökohtana kirjata kulttuuriympäristöstrategiaan. (Ympäristöministeriö, Lausuntoyhteenveto 13.10.2013 / Työryhmän esitys Kulttuuriympäristöstrategiaksi 2014 – 2020.)

Kuitenkin jo alun tilannekuvaus polttopuutalkoistamme tuo esille paljon sellaista, joka ilmentää metsän ja puiden luonnetta kulttuuriympäristönä. Talousmetsien monet rakennepiirteet ovat ihmisen tuottamia ja esimerkiksi Suomessa yleisiä turvekankaita luonto tuottaa hyvin harvoin. Talousmetsä on siis fyysisesti pitkälti ihmisen rakentamaa ympäristöä. Luonnonsuojelualueilla taas ympäristön aineettomat kulttuuriset merkitykset ovat huomattavia. Osa kansallispuistoista on suorastaan kansallisia symboleja. Syvällisimmällä tasolla metsät ja suot saattavat olla kulttuuriympäristöä ihmisten arjessa. Luonnossa marjastetaan, sienestetään, metsästetään, suunnistetaan ja retkeillään. Luontoa harrastetaan ja siellä liikutaan ja oleskellaan. Kaikki tämä on kulttuuria, jossa ilmenee vahvasti ihmisen ja muun luonnon vuorovaikutus. Puhutaan jopa suomalaisesta metsäsuhteesta kansallisena aineettoman kulttuuriperinnön muotona.

Luonnon jääminen kulttuuriympäristölähtöisen tarkastelun ulkopuolelle on historiallisen jatkumon tulos. Vuonna 1923 säädetyssä Luonnonsuojelulaissa luonnonsuojelun perusteet olivat vielä vahvasti kulttuurisia ja pohjautuivat alkuperäisen metsäluonnon 1800-luvulla saamiin kansallisiin merkityksiin, joita tuotettiin muun muassa ajan taiteessa. Ensisijaisena tavoitteena oli suojella luonnonkauneutta, huomattavia paikkoja, tieteen kannalta tai erikoisuutensa takia merkittäviä luonnonmuodostelmia ja puuryhmiä. Laki sisälsi jo tuolloin myös lajisuojelun aspektin luettelemalla erityisesti lintulajeja, jotka ovat aina rauhoitettuja ja määräämällä yleisesti harvinaiset eläin- ja kasvilajit rauhoitetuiksi, sutta ja ahmaa lukuun ottamatta. Samalla kiellettiin valikoimattomien, ns. paalurautojen käyttö metsästyksessä. Luontoharrastus nähtiin tuolloin kulttuuriharrastusten piiriin kuuluvana. Samaan aikaan metsätalous oli pitkälti perinteistä, eri käyttötapoja yhdistävää ns. talonpoikaisharsintaa, jossa usein varsin pienipiirteisesti suunnitellen metsää käytettiin tarvepuun, polttopuun, lehdesten sekä marjojen ja sienten keruuseen ja toiseen maailmansotaan asti myös laidunnukseen, vaikka metsälaidunnusta pyrittiinkin maailmansotien välisenä aikana rajoittamaan puuntuotannon turvaamiseksi. Itä-Suomessa erätalous tuotti omanlaistaan vahvasti kulttuurista luontoa erityisine paikkoineen.

Valtion sääntelemän, teollisen metsänkäytön aikakausi viime sotien jälkeen alkoi siirtää metsää kielenkäytössä ja ajattelussa kulttuuriympäristön ulkopuolelle, raaka-ainereserviksi. Myöhemmin luonnonsuojelua ja luonnossa olemista koskevissa diskursseissa tapahtui sama ilmiö. Luonnonsuojelu rajautui biologiseksi kysymykseksi ja luonnossa oleminen ”virkistyskäytöksi”. Luonnosta tuli kulttuurin ulkopuolinen, paikaton ja nimetön, laskennallisten taloudellisten, ekologisten ja virkistysarvojen varanto. Ilmiö hahmottuu, kun vertaa vaikkapa marjastusta tai kaupunkiluonnon hyvinvointivaikutuksia koskevaa tutkimusta ja keskustelua siihen, miten vastaavista arkisista toiminnoista ja ympäristöistä puhutaan, kun ne sijaitsevat rakennetussa ympäristössä. Emme tutki Tampereen tuomiokirkon arvoa siellä kävijöille verenpainemittarin avulla, mutta luonnossa olemisen arvoa tutkittaessa tämä nähdään luontevana lähestymistapana. Luonnossa myös ihminen ikään kuin redusoituu kulttuurin ulkopuoliseksi.

Luonnonympäristöjen kulttuuristen aspektien käsitteellistymättömyys saattaa olla yksi tekijä suomalaisen metsätalouden konfliktiherkkyyden taustalla. Kun tavallisen luonnon tavalliset kulttuuriset ja esteettiset arvot ja merkitykset eivät käsitteellisty, ne eivät tule myöskään huomioon otetuiksi kulttuurisen ja sosiaalisen kestävyyden kysymyksinä.

Ilona Hankonen, FT

Hankonen, Ilona: Ihmisiä metsässä – Luonto kulttuuriympäristökysymyksenä.