Teksti: Laura Lehtinen

Blogikirjoitus pohjautuu taidehistorian /kulttuuriympäristön tutkimuksen maisteriohjelman pro graduun PILVENPIIRTÄJISTÄ TORNITALOIHIN – KULTTUURIYMPÄRISTÖLLISIÄ ARVONÄKÖKULMIA HELSINGIN KALASATAMAN TORNITALOPROJEKTISSA.

Helsingin kaupunkisuunnittelu on esillä mediassa tämän tästä – onhan pääkaupunkimme lähes kaikkien yhteistä kulttuuris-henkistä omaisuutta ja näyteikkuna maailmalle. Etenkin korkea rakentaminen on ollut ajankohtainen Kalasataman keskuksen ja Pasilan Triplan rakentuessa. Kaupunkisuunnittelua ohjaavat arvot, se millaista kaupunkia halutaan rakentaa ja miten vastata kasvavan kaupungin tarpeisiin. Mikä on olemassa olevan rakennuskannan ja kulttuuriympäristön asema? Rakennetaanko kaupunkia sijoittajien ehdoilla, maineteot mielessä, vihreää tehokkuutta tavoitellen vai kaupunkilaisille hyvää ja toimivaa ympäristöä? Tiivistämisen ei välttämättä tarvitsisi tarkoittaa korkeaa rakentamista, eikä korkea välttämättä ole ekologisin ratkaisu.

Tarkastelin pro gradu työssäni Helsingin korkeaa rakentamista suhteessa kulttuuriympäristöön ja kaupunkikuvaan esimerkkinä Kalasataman keskus. Analysoin rakentamisen vaatimaa asemakaavamuutoksen prosessia kriittisen diskurssianalyysin menetelmin. Aineistona oli prosessin aikana ajalla 2009-2012 syntyneitä julkisia asiakirjoja toteutuskilpailusta voittajan valintaan ja asemakaavamuutokseen liitteineen. Selvittelin projektin sijoittumista kaupunkikuvaan ja -historiaan sekä sitä, miten rakentamisen vaikutuksia arvioidaan ja miten niistä puhutaan.

Kalasataman uuden kaupunginosan keskuksesta järjestettiin toteutuskilpailu, jonka voittaneen SRV:n ehdotus sisälsi niin korkeaa rakentamista, että olemassa olevaa asemakaavaa jouduttiin muuttamaan. SRV oli lopulta ainoa tarjouksen jättänyt. Hankkeeseen sitoutuminen oikeastaan vaati asemakaavan muutosta, ennen kuin ketään osapuolta oli osallistettu asiassa.

Kulttuuriympäristöllisiä näkökulmia Kalasataman keskuksesta

Kalasatama rakentuu entiselle Sörnäisten teollisuus- ja satama-alueelle. Sen keskus on ensimmäinen massiivinen korkeaa rakentamista sisältävä hanke Helsingissä.  Se sisältää kahdeksan tornitaloa, joista korkein on 134-metrinen Majakka ja ainakin hetken aikaa Suomen korkein asuinrakennus. Tornitalot vaikuttavat väistämättä kaupunkikuvaan, kokemukseen, lähi- ja kaukomaisemaan. Päätöksentekovaiheessa on merkitystä, miten tuleva muutos kuvataan.

Kuivakalta kuulostava tutkimusaineisto on mitä mielenkiintoisin, kun tarkemmin perehtyy. Asioista puhutaan, mutta paljon ei aina sanota. Mitä on esimerkiksi hyvä kaupunki tai arkkitehtonisesti onnistunut rakentaminen? Käsitteiden sisällöistä ei käydä keskustelua tai niiden sisältöä määritellä. Entä millainen vaikutus rakentamisella todella on?

Keskuksen suuntaviivat asetettiin toteutuskilpailussa. Hankekuvauksessa vaadittiin vähintään 16 kerroksisia rakennuksia, mutta ne voivat “perustelluista syistä” olla matalammat ai korkeammat. Keskuksen tulisi olla maamerkkinomainen portti ja liikenteellinen solmukohta. Oli selvää että näyttävää halutaan. SRV vastasi uuden keskuksen odotuksiin houkuttelevalla ja rohkealla ehdotuksella säteilevine havainnekuvineen.

Kaupunkisuunnittelu näkee vaikutuksen positiivisena ja muutoksen aineisto tukee projektia. Kaupunkisuunnitteluvirasto teki runsaasti selvityksiä, kuten Korkea rakentaminen Helsingissäsekä Kalasataman keskuksen vaikutukset kaupunkikuvaan, maisemaan ja kulttuuriympäristöön.Korkeiden rakennusten vaikutuksia perusteltiin heikosti ja jokseenkin hämärästi. Pienen Suvilahden kerrottiin korostuvat lähimaisemassa. Hanasaaren A-voimalaitos oli jo vuosikymmeniä aiemmin vienyt Suvilahden kaupunkikuvallisen aseman, mutta toisaalta Hanasaari B oli korostanut sitä. Hanasaari B taas saisi uusista tornitaloista arvoisensa vastinparin. 

Suunnitteluaineiston havainnekuvissa eri havaintopisteistä töröttää harmaita laatikoita ja maisemallisten vaikutusten tulkinta jää lukijalle. Kuvatekstit ovat neutraaleja tai ne puuttuvat. Joskus kuvan perusteella vaikutus maisemaan näyttää suurelta, mutta tekstissä niitä ei juuri avata. Selvityksissä kulttuuriympäristö typistyy lähinnä Suvilahteen ja merelliseen Helsinkiin. Nämä ovat jo kulttuuriperintöprosessin läpikäyneitä ja siten huomioon otettavia kohteita, joita vasten muutosta peilataan. Hanasaari B:n asema ei herätä suurta huolta. Kaukomaisemasta nostetaan esiin merellinen kansallismaisema ja olemassa olevat maamerkit kuten Tuomiokirkko. Kunhan ne eivät vaarannu on kaikki hyvin. 

Kaupunginmuseo toivoi sekä kokonaisvaltaisempaa yleiskaavatason suunnittelua että museon osallistamista prosessiin varhaisemmassa vaiheessa. Museon näkökanta on avoimen kriititinen –  toisaalta se kulttuuriperinnön vaalijan asiantuntijapositiossa ottaa tietyn, historiallista kaupunkia puolustavan kannan. Merellinen Helsinki on kansallismaisema ja matala silhuetti omaleimainen vetovoimatekijä, Suvilahti kulttuurihistoriallisesti merkittävä alue. Museo korostaisi ennemmin olemassa olevia vahvuuksia kuin uutta, vieraampaa kaupunkia luovaa kehittämistä. 

Kaupunginvaltuuston suhtautuminen projektiin oli pääosin positiivinen. Uudenlaisesta kaupungista innostuttiin, mainittiin New York ja nähtiin historiallisen kehityskulun täyttymys – 1920-luvulta asti kaupunkiin toivotut pilvenpiirtäjät toteutuvat nyt tornitaloina Kalasatamassa. Esiin nousi myös kriittisiä näkemyksiä esimerkiksi huomiotalousrakentamisest ja pelko hallitsemattomasta tornien sijoittelusta. Keskustelu kaupunkikuvasta olisi kuitenkin täytynyt käydä huomattavasti aikaisemmassa vaiheessa kuin vasta koko valmistellulle projektille luvan antavassa asemakaavan muutoksen hyväksynnän yhteydessä.

Esiinnousseet diskurssit

Esiinnousseet diskurssit nimesin seuraavasti: Kulttuuriperintöarvojen diskurssi, Urbaanin kaupungin diskurssi, Maamerkkidiskurssi, Asiantuntijuuden diskurssi sekä Muutoksen diskurssi.

Kulttuuriperintöarvojen diskurssi huomioi olemassa olevan ja historiallisen kaupungin. Se ilmenee vahvimmin kaupunginmuseon lausunnoissa mutta myös kaupunkisuunnittelun materiaaleissa. Muutosta peilataan etenkin vakiintuneisiin arvokohteisiin – muutos voi joko tuhota tai jähmettää historiallisen kaupunki. Kaupunginmuseon näkemyksissä historiallinen ja matala silhuetti yhdistyvät identiteettiin, jotka nyt vaarantuvat. Toisaalta suunnitteluasiakirjoissa kuvataan keskuksen luovan uudenlaisen kulttuuriympäristön kerrostuman ja uutta paikallista identiteettiä, ja näin uuden rakentaminen perustellaan kulttuuriperintöviranomaisten kielellä. Tavallaan kulttuuriperintöarvojen diskurssi kääntyy itseään vastaan, kun ennalta määritellyt arvokohteet todetaan turvatuiksi ja syvempi keskustelu muutoksen laajuudesta kaupunkiin jää käymättä.

Etenkin suunnitteluasiakirjoissa ja SRV:n ehdotuksessa ilmenevä urbaani diskurssi maalaa kuvan tavoiteltavasta, uudenlaisesta kaupungista, jonka oleellinen osa tornitalot ovat. Korkeus yhdistyy tehokkuuteen. Keskus myös kohottaa imagoa ja luo sykkivän houkuttelevan keskuksen, joka on sekä kulkemisen että pysähtymisen paikka.

Maamerkkidiskurssi liittyy sekä olemassa oleviin että uusiin rakennuksiin. Toiveet keskuksesta maamerkinä sanoitetaan avoimesti suunnittelun asiakirjoissa. Visuaalinen maamerkki laajenee sosiokulttuuriseksi paikaksi. Rakentamiselle luodaan tila ja paikka kuin maamerkkirakentamisen oppikirjasta – se on keskus, portti kaupunkiin ja kaupunginosa, solmukohta. Kontrasti luodaan Suvilahteen ja historialliseen keskustaan. 

Lukuisat raprotit ja selvitykset edustavat asiantuntijadiskurssia, jonka kautta annetaan kuva perinpohjaisesta suunnittelusta ja prosessin oikeellisuudesta. Selvitysten perusteella mitään kulttuuriympäristöön tai kaupunkikuvaan negatiivisesti vaikuttavaa ei ole tullut ilmi, joten korkeudelle ei ole estettä. Muutoksen vaikutuksia pidemmällä aikavälillä tai syvempien arvojen kannalta ei ole analysoitu tai niistä ole käyty laajempaa keskustelua. Kaupunkisuunnittelu edustaa asiantuntijadiskurssia, jonka näkemyksiin myös kaupunginvaltuusto päätöksissään nojaa.

Myös muutokselle luodaan tilaa kaavamuutosmateriaaleissa. Toisaalta kuvataan alueen historiallista muutosta, toisaalta kuvataan alue satama- ja teollisuustoiminnoista tyhjentyneenä kehitettävänä alueena.Mikään taho ei vastausta muutosta, mutta sen toteuttamisen tapa ja suunta eroavat. Muutos ilmenee kaikissa diskursseissa. Kaupunginmuseo muuttaisi vanhaa vaalien, kaupunkisuunnittelu, SRV ja suuri osa kaupunginvaltuustosta antavat painoarvon uudelle ja uudenlaiselle rakentamiselle. Miten kaupunkia muutetaan, onkin kaiken ydin, johon arvot kietoutuvat.

Kulttuuriympäristön tunteminen avaa silmille uuden todellisuuden ja kaupungin pintaa syvemmältä. Kaupunkisuunnittelun tekstien tarkastelu avaa maailmaa ja arvoja sanojen takana. Ympäröivä todellisuus kertoo myös politiikasta ja arvoista. Kaupunkisuunnittelu perustuu tekstien ja kuvien kautta konstruoituun visioon tulevasta ja toivotusta lopputuloksesta, tulevan kuvittelemiseen. Kaupunkiympäristön todellisen toteuman ennustaminen on vaikeaa, mutta suunnitteluissa kuviteltu näkemys on saatava välitetyksi muille niin, että siihen uskotaan ja sen toteutumista edistää. 

Linkki pro gradu -tutkielmaan: http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-202104272525

Laura Lehtinen, FM
laura.lehtinen@xamk.fi


Kirjoittajasta:

FM Laura Lehtinen valmistui Jyväskylän yliopiston kulttuuriympäristön tutkimuksen maisteriohjelmasta keväällä 2021. Helsingin yliopistosta hän valmistui maisteriksi yleisestä historiasta 2002. Lehtinen työskentelee tällä hetkellä Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulun Luovien alojen tutkimusyksikössä erilaisissa kulttuuriperintöön ja -ympäristöön, kulttuurihyvinvointiin sekä aluekehittämiseen liittyvissä hankkeissa. Lehtinen toimii myös Kouvolan Inkeroisten Aalto-kohteiden kehittämisen ja kulttuuriperinnön vaalimisen parissa.

Teksti ja kuvat: Kristian Tuomainen

”Hallanmaantien pohjoispuolen taimikoista hakkuuaukiolle siirtyminen tuntuikin yllättäen todella hyvältä! Erilaisia ruohoja, varpuja ja satunnaisia nuoria puita kasvava aukko tuntui villiltä, jopa anarkistiselta taimikon monotonisen säännönmukaisuuden jälkeen.”

Sitaatti on peräisin joulukuussa 2020 valmistuneen kulttuuriympäristön tutkimuksen maisterintutkielmani kenttätyöaineistosta, syyskuulta 2016. Kokosin tuolloin aineistoani Hyrynsalmen ja Puolangan kuntien alueella sijaitsevilla retkeilyreiteillä, UKK-reitillä ja Köngäskierroksella. Anarkistisen hakkuuaukkoelämyksen pariin minut oli johdattanut keväällä 2013 vietetty taiteilijaresidenssijakso Mustarinda-seuran residenssitalolla Paljakanvaaran laella, jolloin tein yhden maastoyöpymisen retkiä vaaraa ympäröiviä reittejä pitkin. Reitit tarjosivat paikoin karunkin katsauksen suomalaiseen metsienkäytön realismiin ikikuusikon vaihtuessa avohakkuuksi heti suojelualueen rajalla. Samojen reittien varrelle mahtui kuitenkin myös kokemus erämaasta: vanhoista lupponaavakuusikoista, rinteiltä avautuvista kaukomaisemista yli metsäisten vaarojen, karhunjäljistä lumessa, metson ja lapinpöllön soidinäänistä aamuyön tunteina. 

Kokemus oli hätkähdyttävä. Ennen ensikohtaamistani Vaara-Kainuun retkeilyreittien kanssa vuonna 2013 olin aiemmin retkeillyt lähinnä luonnonsuojelu- tai erämaa-alueilla, missä ihmistoiminnan jäljet eivät juurikaan häiritse illuusiota luonnontilaisuudesta. Hyrynsalmi–Puolanka-osuus UKK-reitistä ja Köngäskierros taas kulkevat suureksi osaksi metsätalouskäytössä olevilla alueilla. Tunsin itseni lähes kapinalliseksi taivaltaessani rinkka selässä metsäautoteiden halkomissa mäntytaimikoissa. Kuten kenttätyöaineistoni sitaatista voi todeta, anarkian tuntu oli reiteillä muutamaa vuotta myöhemmin edelleen läsnä. Miten ihmeessä olisin kuitenkaan tehnyt mitään anarkistista? Olin sentään kulkenut kuntien ja valtion ylläpitämiä, virallisia retkeilyreittejä pitkin!

Hätkähdyttävän kokemuksen jäljittäminen johti minut tutkimaan vaarakainuulaisia retkeilyreittejä kulttuuriympäristönä. Tutkimuksessani kulttuuriympäristö ei hahmotu ensisijaisesti fyysisinä ympäristöinä, vaan käsitteellisenä alustana, joka mahdollistaa erilaisten ympäristökäsitysten keskusteluttamisen keskenään. Tutkimukseni keskeisen aineiston muodostavat autoetnografisella otteella kootut reittikuvausliitteet, joiden teoreettinen perusta muodostui toisaalta Clifford Geertzin tunnetuksi tekemän tiheän kuvauksen (thick description) käsitteelle, toisaalta antropologien Tim Ingoldin ja Jo Lee Vergunstin näkemyksille kävelyn merkityksestä ihmiselle sekä lajina että kulttuurisena olentona. Autoetnografia tarjosi välineen oman eräretkeilijän kävelyni kontekstualisoimiseen ja etäännyttämiseen itsestäni niin, että sen keskusteluttaminen muiden aineistojen kanssa – yksityisen yhdistäminen yleiseen – oli mahdollista ja mielekästä. 

Tutkimuksessani tarkastelen eräretkeilyn kulttuurisia konventioita kriittisen heritologian (critical heritage studies) viitekehyksessä, jossa keskeisinä lähteinäni toimivat Laurajane Smithin ja Rodney Harrisonin teokset. Smithiä ja Harrisonia mukaillen hahmottelemani retkeilyn virallistetun kulttuuriperinnön konsepti määrittää pitkälti kulttuurisia käsityksiämme hyvistä ja huonoista retkeily-ympäristöistä. Näitä käsityksiä pidetään yllä ja uusinnetaan mm. erilaisten retkeilykuvastojen avulla: luontomatkailun markkinointimateriaaleissa, sosiaalisessa mediassa, retkeilylehdissä ja -ohjelmissa. Tavat suunnitella, järjestää ja representoida retkeily-ympäristöjä muodostavat, mediatutkija Janne Seppästä mukaillen, retkeilyn visuaalisen järjestyksen. Kyse ei ole pelkästään mielikuvista, sillä visuaaliset järjestykset muodostavat todellisia, fyysisiä järjestyksiä. Yleinen käsityksemme hyvästä retkeily-ympäristö on mahdollisimman luonnontilainen ja maisemiltaan ehyt.

UKK-reitti ja Köngäskierros kulkevat useiden hyvän retkeilyn alueiksi luonnehdittavien kohteiden läpi. Reittien varsille mahtuu vanhojen metsien suojelualueita, kaksi jylhää vesiputousta, kahden kilometrin pitkospuutaival luonnontilaisella suolla, kirkkaita metsäpuroja ja mäntyjen palokoroja. Kokonaisuutena reitit kuitenkin istuvat hyvän retkeilyn määritelmään huonosti: hakkuuaukeat, monotoniset istutustaimikot, metsäautotiet, sorakuopat ja voimalinjat eivät vastaa luontomatkailukäsitystä ”luonnosta”.  Tästä ristiriidasta kohoaa myös retkeilykokemuksen hätkähdyttävyys: kokemus, jossa retkeilyn visuaalinen järjestys murtuu. Reiteillä tämän tästä näkyvät ihmistoimien jäljet ympäristössä asettuvat rajuun kontrastiin luonnonsuojelualueiden ympäristöjen kanssa. Se, mikä ”hyvän retkeilyn” alueilla – kansallispuistoissa, erämaa- ja retkeilyalueilla – näyttäytyy itsestään selvänä, osoittautuu UKK-reitillä ja Köngäskierroksella vain pieneksi osaksi ympäröivää todellisuutta. Ruumiillisesti – tässä tapauksessa retkeillen – koettuna tapahtumana visuaalisen järjestyksen murtuma tuottaa erityistä kehollista tietoa, joka voi myös olla kaikkein voimakkainta tietoa. Ruumiidemme kautta asetumme nimittäin itse osaksi visuaalisia järjestyksiä – ja voimme joko mukautua niihin tai murtaa niitä.

Eräretkeilyn kokemukseen liittyy oleellisesti myös ’erämaan’ käsite ja mielikuvamme siitä: minne oikeastaan menemme, kun lähdemme erämaahan? Perinteinen suomalainen käsitys erämaasta paikallistalouteen kuuluvana metsästys- ja kalastusalueena on pääosin korvautunut modernin aikakauden turistisella ja luonnonsuojelullisena erämaakäsityksellä, jossa ympäristö nähdään kulttuurin ulkopuolisena, ihmisestä irrallisena. Tämä erämaakäsitys on vallitseva myös modernissa luontomatkailussa ja vaikuttaa retkeilykokemusten kulttuuriseen odotushorisonttiin: erämaan odotetaan olevan ”koskematonta luontoa”, hyvän retkeilyn aluetta. Lisäksi erämaahan liittyy oleellisesti ajatus alkuperäisestä villeydestä, vapaus ihmisen maailman (kulttuurin) säännöistä ja rajoituksista. Käytännössä suurin osa nykyisistä ”erämaistamme” on kaikkea muuta: hallinnollisesti rajattuja, lakien ja järjestyssääntöjen avulla säädeltyjä, eri tavoin huollettuja ja hoidettuja alueita, joilla merkityiltä reiteiltä poikkeaminen on usein kielletty. Kun yhtälöön lisätään koronapandemian siivittämä retkeilyn suosion räjähdysmäinen kasvu ja monien retkikohteiden suoranainen ruuhkautuminen, on erämaan tuntu auttamatta menetetty.

Modernin ympäristöhistorian pioneereihin lukeutuva Roderick Frazier Nash on esittänyt, että erämaan hahmottumiseen vaikuttavat paitsi ympäristön tosiasialliset ominaisuudet, myös ihmisen omat kokemukset ympäristöstä. Nashin mukaan erämaata ei tulisikaan nähdä joko – tai -kysymyksenä, vaan spektrinä erilaisille ympäristön ominaisuuksille. Näin jokin tietty ominaisuus ei automaattisesti tiputa ympäristöä pois erämaan kategoriasta, vaan siirtää sitä eri kohtaan spektrillä. Tällöin erämaa määrittyy myös enemmän neuvottelukysymykseksi: mikä määrä ihmisvaikutusta pilaa erämaan? Vaara-Kainuun retkeilyreitit tarjosivat minulle vapautta kategorioista. Siksi ne edustavat itselleni enemmän erämaata kuin moni ympäristöltään luonnontilaisempana säilynyt retkeilykohde.

Artikkelimuotoinen kulttuuriympäristön tutkimuksen maisterintutkielma Uusi erämaa. Vaara-Kainuun retkeilyreitit kulttuuriympäristönäon luettavissa kokonaisuudessaan osoitteessa https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/73466 Tutkielman artikkelit ovat vertaisarvioituja.

Kristian Tuomainen, FM, kuvataiteilija (AMK)
kristian.tuomainen@gmail.com

Kirjoittajasta:

FM Kristian Tuomainen on taiteilijataustainen kulttuuriympäristön tutkija ja intohimoinen retkeilijä, jonka sydäntä lähellä ovat erityisesti vakiintuneita määritelmiä pakenevat ympäristöt ja ympäristösuhteet, ympäristöestetiikan ja -etiikan väliset kytkökset ja murtumat, sekä tavoitteet rakentaa kestävää yhteiseloa ihmiskunnan ja muun luonnon välille.

Tervetuloa Kulttuuriympäristötutkimuksen seuran vuosikokoukseen torstaina 6.5.2021 klo 17.00!

FT Laura Puolamäki pitää kokousesitelmän väitöskirjastaan Kätketty maisema : arkitieto lähiympäristön kohtaamisessa. 

Kokous alkaa esitelmän ja siihen liittyvän keskustelun jälkeen klo 17.45. Käsittelemme sääntömääräiset asiat. Kokoukseen ovat tervetulleita kaikki jäsenet ja jäsenyydestä kiinnostuneet. Kokous pidetään Teamsissa. Osallistumislinkin saat ilmoittautumalla osoitteeseen kulttuuriymparistotutkimus@gmail.com. 

Tervetuloa mukaan!

Turun yliopiston maisemantutkimuksen oppiaineen Kulttuurisuunnistelu-hanke on mukana Ympäristöministeriön Lähiöohjelma 2020­–2022 -hankkeessa. Ohjelman tavoitteena on asuinalueiden kokonaisvaltainen ja pitkäjänteinen myönteinen kehitys, joka tuottaa asukkaille hyvinvointia ja alueille elinvoimaisuutta. Ympäristöministeriön koordinoimassa ohjelmassa ovat mukana sosiaali- ja terveysministeriö, opetus- ja kulttuuriministeriö, työ- ja elinkeinoministeriö, sisäministeriö ja oikeusministeriö sekä Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus ARA.

Kulttuurisuunnistelu-hanke tutkii taidelähtöisiä menetelmiä kahdessa porilaisessa lähiössä Väinölässä ja Pihlavassa. Tutkimuksen tavoitteena on ehkäistä alueiden eriarvoistumista, tunnistaa ja vahvistaa yhteisöllisiä identiteettejä ja resursseja sekä edistää kulttuurisia oikeuksia, hyvinvointia ja tasa-arvoa.

Laajan, yhdessä asukkaiden kanssa toteutettavan kulttuurikartoituksen avulla, selvitetään alueen arjessa merkittäviä paikkoja ja reittejä, jotka voidaan yhdistää kaupungin eri toimialojen kehittämislinjauksiin. Näiden pohjalta hahmotamme kulttuurireittejä, joissa taideohjelmat yhdistyvät kulttuuri- ja luontoarvoihin. Näin vakiinnutetaan positiivisia kokemuksia ja esityksiä alueesta ja sen yhteyksistä kaupungin muihin alueisiin.

Hyödynnämme taidelähtöisiä metodeja niin aineiston keruussa, sen analysoinnissa kuin tutkimustulosten julkaisemisessakin. Taidelähtöisyys on osa laajasti toteuttamaamme kulttuurikartoitusta ja alueiden yhteiskehittämistä. Moniaistisuuteen ja taidelähtöisiin menetelmiin perustuviin kenttätöihin kuuluvat havainnointi, kävelyhaastattelut, aistietnografiset kävelyt, yhteisöllinen runous ja äänimaisemat sekä visuaaliset lähestymistavat. Näillä menetelmillä pystymme nostamaan lähialueista esille sellaisia piirteitä, kokemuksellisuutta, tunnekarttoja, identiteettejä ja toivetiloja, jotka eivät perinteisimmissä aineistonkeruun tavoissa kielellisty ja tule esille.

Tutkimuksen tieteellinen merkitys perustuu yhteisötaiteen ja aistietnografian hyödyntämiseen lähiökontekstissa ja osallistavassa suunnittelussa uutena lähestymistapana, jolla löydetään piileviä tai marginaalisia affektiivisia ja moniaistisia merkityksiä ja tilallisuuksia.Hanketta johtaa maisemantutkimuksen professori Maunu Häyrynen ja siinä työskentelevät tutkijatohtori Laura Seesmeri ja projektitutkija Katrina Virtanen. 

”Miltä tyynyn sisällä kuulostaa, on Väinölä kuin”

Taidelähtöisiä pajoja on toistaiseksi toteutettu suurimmaksi osaksi toisen kohdealueen Väinölän alakoulussa ja yhdessä alueen päiväkodissa. Pienempien kanssa on käyty kuvaamassa kehyksiin merkittäviä paikkoja ja kirjoitettu niistä runoja. Koululaiset ovat kirjoittaneet ainekirjoitukset Väinölästä ja piirtäneet omaa ympäristöään. Koululaiset ovat myös innostuneet paikallisista Kalevala-aiheisista kadunnimistä ja ovat työstämässä omia versioitaan katukylteistä. Kalevalaa on myös sivuttu koululta tulevissa pyynnöissä nelipolvisen trokeemitan käytöstä ja pentatonisista sävelmistä. 

Monipuolisin taidelähtöinen paja on toteutettu kahden viitosluokan kanssa työstämällä runovideoita. Kaikki tapaamiset ovat olleet talven aikana ulkona tautitilanteesta johtuen. Tämä kuuluu ja näkyy myös videoissa, jotka ovat vielä editointivaiheessa. Työ aloitetiin kirjoittamalla yhdessä runoja koulun pihalla. Seuraavalla tapaamiskerralla keskityttiin äänittämään maiseman ääniä ja kolmannella kerralla videoitiin. Editointityötä olisi voitu toteuttaa enemmänkin yhdessä, mutta tässä tilanteessa tutkija on kuunnellut toiveita, käynyt kaikki nauhat läpi etsien yhteneväisyyksiä ja persoonallisuuksia ja voi vielä tehdä tarkennuksia lopputulokseen, kun se esitetään kokonaisuutena tekijöille. Runovideoiden työstäminen on herkistänyt oppilaat käyttämään kaikkia aistejaan tutkiessaan omaa ympäristöään. Taiteen marginaaliin kuuluva videoruno sallii myös erilaiset lähestymistavat. Ääni voi olla ympäristöstä löydettyä, itse tehtyä lumikokkareiden juoksuttelua, runo voi lähteä sanasta, lorusta, vitsistä ja videointi voi olla dokumentaarista tai täysin uusien kuvakulmien etsimistä. 

Työskentelyn tässä vaiheessa, kun videoitu materiaali on vielä leikepöydällä, voi jo todeta, että suhteesta Väinölään irtoaa ironiaa mutta toisaalta se on kuin rauhallinen ja hiljainen ystävä: […kalat uivat parvekkeelle… aina tuoksuu grilli… on kuin tyynyn sisällä]

Oheisissa ääninäytteissä koululaisten nauhoittaman äänimaiseman lomaan on kaiutettu hokemia, lausuttu heidän kirjottamiansa runoja ja taustalla soi heidän alueelta löytämänsä kalevalaisen maailman nykyaikainen toisinto. Kuuntele maistiaiset kahden vitosluokan tuottamien aineistojen pohjalta koostetuista äänitteistä!

Vuorovaikutteinen karttakysely Väinölästä

Olemme hiljattain avanneet verkkokyselyn Väinölästä. Kysely on suunnattu asukkaiden lisäksi kaikille aluetta tunteville ja käyttäville. Monipuolisella kyselyllä pyritään keräämään muun muassa kokemuksellista tietoa tutkimusalueesta. Vastaajille esitetään esimerkiksi vanhoja ja uusia valokuvia eri puolilta Väinölää muistojen ja kokemusten herättäjänä. Kyselyyn vastaavat pääsevät myös äänestämään Väinölään mahdollisesti tulevan yhteisöllisen taideteoksen muodosta ja sisällöstä.

Kysely on laadittu Maptionnaire-kyselytyökalulla, jossa paikkasidonnaista tietoa kerätään erilaisten karttapohjaisten kysymysten avulla. Kysely on avoinna 3.5.2021 saakka. Voit tutustua siihen selaamalla kyselyn läpi lähettämättä vastausta, vaikka et aluetta tuntisikaan. Jos tunnet Väinölää, voit vastata kyselyyn kokonaisuudessaan tai vain osaan sitä. Jokainen ääni, mielipide tai huomio on tutkimukselle tärkeä!

Vastaaja pääsee esimerkiksi merkitsemään kartalle erilaisia tuntemuksia herättäviä paikkoja, kuten miellyttäviä tai pelottavia paikkoja. Kokemuksellisuuden esittäminen paikkatiedon avulla on humanistisen tutkimuksen näkökulmasta uutta ja kiinnostavaa. Tulemme esittämään tutkimustuloksia ja muita aineistoja erilaisilla kartoilla. Näin laadulliset aineistot ja tutkimustulokset tulevat osaksi alueen reittejä, joita pitkin alueen kehittämisen parissa on hyvä suunnistaa.

Väinölä-kysely

Tutustu Kulttuurisuunnistelun hankesivustoon
Kulttuurisuunnistelu Facebookissa ja Instagramissa

Kirjoittajat:
Laura Seesmeri, hankkeen tutkijatohtori
Katrina Virtanen, hankkeen projektitutkija 

Teksti ja kuvat: Elina Tuomarila

Kirjoitus on reflektio toukokuussa 2020 valmistuneesta maisemantutkimuksen pro gradustani Trollshovda – moniäänisen maiseman jäljillä. Valokuvat ovat kenttätyön aikana ottamiani, kuvatekstit tätä kirjoitusta varten kirjoittamiani.

Sil ol aikanen kevä, totesi yksi haastateltavistani kuvatessaan lapsuusajan perheensä vuoden 1938 muuttoa Varsinais-Suomen puolelta lähes kivenheiton päähän uuteen paikkaan Uudenmaan puolelle. Henkilö itse oli tuolloin vuoden ikäinen, mutta oma, elämän mittaan muotoutunut kokemus kapean ja mutkaisen hiekkatien talvikunnosta oli tuottanut johtopäätöksen, että kevään on täytynyt olla vuonna `38 varhainen, tiepohjan sula ja kuiva heidän saapuessa muuttokuormineen. Muutoin matkan teko kuorma-autolla ei olisi onnistunut. Sodan syttyminen, isän rintamalle lähtö ja myöhemmin tullut kuolinviesti jäi pienen pojan muistiin pysyvästi. Elämän alkua varjosti myös isoveljen hukkumiskuolema hetki isän poismenon jälkeen.

Kävelimme korkeiden, vanhojen jalopuiden alla pihamaalla, jossa lampaat laidunsivat. Kuuntelin muistoja vanhan talon paikasta, ampumahiihtoharrastuksesta, sonnin päivistä ja perunannoston talkoopäivistä, koulujen välisistä hiihtokilpailuista, talviteistä ja äidistä. Katsoimme valokuvia ja vertailimme menneisyyden paikkoja nykyiseen maisemaan. Yritimme tavoittaa menneisyyden tapahtumien ja nykyhetken välistä tilaa. 

Päädyimme näihin hetkiin sattuman kautta. Aikaisempi haastateltavani johdatti minut tänne hyvän ystävänsä luokse. Teimme kylien ja muistojen rajoja ylittävän automatkan. Näiden kahden ihmisen keskinäistä keskustelua seuratessani ymmärsin tulleeni kenttätyöni oleellisen havainnon äärelle. Maiseman, paikkojen, muistojen ja ihmisten välisten yhteyksien ja kokemusten maailmoihin. Doreen Masseyn kirjoitukset ja pohdinnat paikasta ei-lokalistisena, huokoisena tilana ja kohtaamisina; Tim Ingoldin löydökset ihmisten ja asioiden välisistä yhteyksistä; J.G. Granön kokonaisvaltainen näkemys maisemasta tai Maunu Häyrysen ja Divya P. Tolia-Kellyn avaukset maiseman hybridisestä, virtaavasta luonteesta olivat äkkiä kaikki läsnä.

Aiheen esittelyssä syyskauden lopulla 2018 opponenttini kysyi, mikä on se arvoitus, jota yrität ratkaista. Liikun maisemassa kysyen, havainnoiden, etsiydyn poluille, metsien ja rantojen kätköihin. Sinne, mikä on sivussa tai piilossa, rajalla tai hiljaisessa liikkeessä. Sinne, mikä ei huuda olemassaoloaan, mutta vaatii pysähtymisen ja havaitsemisen. Katson ihmisen yrityksiä ja aikaansaannoksia, tekemättä jättämisiä, maiseman prosesseja. 

Nostin esiin Mihail Bahtinin luomat dialogin ja moniäänisyyden käsitteet ja lähdin tutkimaan, onko niistä puhuttu maisemantutkimuksen kontekstissa. Löysin Mireya Folch-Serran ja Julian Hollowayn sekä James Knealen keskustelut. Se, miten sama paikka pitää sisällään erilaisia kertomuksia ja ääniä, erilaisia muistoja, tulkintoja ja kerrostumia on osa arvoitusta ja pyrkimystä tutkia moniin tilan ja paikan suuntiin verkottunutta ja kytköksissä olevaa maisemaa. Tämä on jollain tapaa ilmeistä, mutta kun sitä lähestytään haastattelujen ja ihmisten kohtaamisten kautta, avautuu ennakoimaton liikkeen ja elämisen, olemisen ja muistin maisema. Moniäänisyys ei tavoittele ajatusten, kokemusten tai kohtaamisten yhteen sulautumista, mutta eri äänten samanarvoisuutta. 

Kun viisi vuotta sitten saavuin tutkimusalueelleni Länsi-Uudellemaalle ensi kertaa, kiinnitin huomioni luonnon muotoihin ja ympäristössä oleviin jälkiin. En kohdannut ihmisiä. Leveä soratie kapeni hiekkatieksi. Mäet ja mutkat, tien ylle nousevat kilpikaarnaiset puut, pientareilta kohoavat kallioseinämät, kallioimarteet ja kotkansiivet. Sitten vanhan ruukin jäänteet merenpoukaman sylissä, pylväskatajat ja varjoja veden pintaan luovat vanhat tervalepät. Pysähtynyt heinäkuun päivä, jolloin jo tunnistaa kesän kääntyvän tästä hetkestä kohti loppuaan. Heinäsirkat ja paahteisen tienvarren niittykukat, kukinnan lopettaneet syreenit kivien lomassa. Tämä maisema nostatti pintaan kysymykset: mitä tämä on, mistä tämä on jäljellä, mikä paikka tämä on?

Linkki pro graduun: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2020062946114

Elina Tuomarila, FM
elina.h.tuomarila@utu.fi


Kirjoittajasta: 

FM Elina Tuomarilan päätyö on merellisen kulttuurin parissa. Hänen erityisiä kiinnostuksen ja tutkimuksen kohteita ovat merellinen maisema ja muistitieto, moniäänisyys ja etnografinen kenttätyö, joiden parissa maastossa ja kentällä hän viettää aikansa kirjoittaen myös Raaseporin alueellisiin kotiseutulehtiin.

Mikä on vesimaisema ja millaisia merkityksiä kulttuuriperintö luo tähän maisemaan? Mahdollistaako vesialueiden kulttuuriympäristötieto uudenlaisia luonto- ja kulttuurikokemuksia? Voidaanko kulttuuriperintötietoa arvottaa ja mikä on sen merkitys yhdyskuntasuunnittelussa?

Maisema vesirajassa-hanke nosti valtakunnalliseen keskusteluun Suomen vesialueiden kulttuuriperinnön vaalimisen ajankohtaisuuden ja nykytilanteen. Hankkeen järjestämässä webinaarissa tarkasteltiin vesimaiseman kulttuuriperinnön olemusta ja merkitystä laaja-alaisesti.  Hanke oli osa ympäristöministeriön ja opetus- ja kulttuuriministeriön toteuttamaa Kulttuuriympäristöstrategian (2014-2020) toimeenpanon arviointia.

Linkki webinaarin ohjelmaan:
Kulttuuriympäristömme.fi – Maisema vesirajassa webinaari

Webinaarin kulttuuriympäristöteemat

Maisema vesirajassa–webinaaria pohjusti  Kulttuuriympäristötutkimuksen seura ry:n laatima selvitys, Vesialueiden kulttuuriympäristön tilannekatsaus 2020. Selvitys kokosi Museoviraston, Väyläviraston ja Metsähallituksen aineistojen pohjalta yhteen, kuinka vedenalaisen sekä -rajaisen kulttuuriperinnön näkökulmia on huomioitu ja miten kulttuuriperinnön tietovarannot ovat lisääntyneet mainitulla ajanjaksolla.

Webinaarin aamupäivän yleisissä teemapuheenvuoroissa tarkasteltiin ajankohtaista vesialueiden kulttuuriperintötietoa, kokemusta ja kuvittelua osana vedenalaisen maiseman määritelmää, vesirajan muutosympäristöjä sekäkulttuuriperinnön huomioimista merialuesuunnittelussa.

Iltapäivällä sukellettiin Kulttuuriperintö vesimaisemassa-teemaotsikon mukaisesti syvemmälle vesimaisemaan. Kuullut esitykset kulttuuriperinnön huomioiminen virtavesikunnostuksissaja historiallinen kaupunkirakenteellinen muutos,ovat myös tulevien kulttuuriympäristöprosessien kannalta merkittäviä. Suomen Ramsar -alueiden kulttuuriperintöä sekä sisävesiväylien arvokohteita käsitelleet puheenvuorot perehdyttivät kuulijoita aineellisen kulttuuriperinnön teemoihin. 

Viimeisenä esitelty aihe, SYKEn avoimet aineistot ja palvelut, antoitaustaa avoimen datan ja tiedon mahdollisuuksista kestävän ympäristön ja yhteiskunnan rakentamisessa. 

Webinaarin keskusteluissa esiin nousseita aiheita

Webinaarin yhteydessä käyty vilkas keskustelu osoitti vesialueiden kulttuuriympäristöjen kiinnostavuuden ja mahdollisuudet aiheiden poikkitieteelliseen tarkasteluun. Loppukeskusteluun nousi useita aiheita, joita on syytä tarkastella myös tulevaisuudessa.

Uudet tutkimusnäkökulmat

• Muisti- ja kokemusperäisen tiedon sekä aineettoman kulttuuriperinnön merkitys tutkimuksessa ja yhdyskuntasuunnittelussa.

• Luontoarvojen ja kulttuuriperinnön maisemallinen merkitys sekä eri intressien yhteensovittaminen esimerkiksi virtavesien kalatalouskunnostuksissa.

• Luonnonsuojeluun ja vedenalaisiin elinympäristöihin liittyvät hankkeet kulttuuriympäristö- ja maisematutkimuksen lähteinä.   

Menetelmien ja aineistojen yhteensovitettavuus

• Kehittyvien, eri menetelmillä tuotettujen aineistojen käyttö ja mahdollisuudet vedenalaisen maiseman kartoituksessa. 

• Vedenalaiskohteiden tieto- ja kuva-aineistojen yhdistäminen sekä saavutettavuus. 

• Vanhat tietoaineistot, kuten vesipiirien inventoinnit ja ilmavoimien vanhat kuvat tutkimusaineistona. 

Tutkimus- ja tarkastelukohteet

• Perinnebiotoopit ranta-alueilla. 

• Sisävesireittien ja virtavesikohteiden kulttuuriperintö. Esimerkkeinä vanhojen väylämerkkien tulevaisuus, perinneväyläajatus sekä vesimyllyjen inventoinnit ja tutkimus. 

• Vanhat purjelaivojen painolastipurkupaikat ja niiden inventoinnit. 

Maisema vesirajassa -teeman tulevaisuus

Ensimmäinen vedenalaista maisemaa käsittelevä seminaari järjestettiin vuonna 2009. Maisema vesirajassa -hanke ja –webinaari jatkoivat sekä kehittivät edelleen vesialueiden kulttuuriympäristöteemaa 2020 -luvun toimintaympäristöön ja tarpeisiin. 

Webinaarin loppupuheenvuoroissa nousi esiin näkemys siitä, että kulttuuriympäristö ja –perintö -näkökulmat on hyvä sisällyttää muihin laajoihin kokonaisuuksiin, kuten esimerkiksi merialuesuunnittelussa tai saaristopoliittisessa ohjelmassa on tehty. Näin teema voidaan paremmin tehdä näkyväksi aluesuunnittelussa, alueiden elinkeinojen kehittämisessä ja muussa käytännön yhteistyössä.

Yhtenä käytännössä toteutuvana mahdollisuutena voidaan tarkastella muun muassa Museoviraston uutta merellisen kulttuuriperinnön toimintaohjelmaa, jossa yhteistyö alueellisten vastuumuseoiden, yliopistojen tai muiden toimijoiden kanssa avaa uusia verkostoitumis- ja toteuttamistapoja. 

Jouni Mustonen
Kulttuuriympäristöamanuenssi
K.H. Renlundin museo
jouni.mustonen@kokkola.fi

Hyvä Kulttuuriympäristötutkimuksen seuran jäsen, haluatko kirjoittaa uudelle jäsenpalstallemme ja saada näkyvyyttä aiheellesi? Etsimme kahta kirjoittajaa joulu- ja tammikuussa julkaistaviin blogipostauksiin!

Voit tuoda esille omaa kulttuuriympäristöihin liittyvää tutkimustasi tai muuta työtäsi. Huom! Opiskelijajäsenille tämä on hieno tilaisuus esitellä esimerkiksi pro gradua tai kurssityötä.

Lähetä aihe-ehdotuksesi 22.11.2020 mennessä osoitteeseen kulttuuriymparistotutkimus@gmail.com. Valitsemme kaksi blogimme aihepiiriin sopivaa ehdotusta. Tarkemmasta kirjoitusaikataulusta sovitaan valittujen kirjoittajien kanssa aiheiden valinnan jälkeen. Kirjoituksen pituus noin 2-3 liuskaa, kuvia voi olla 1-3 kappaletta.

KOKEMUS JA KUVITTELU OSANA VEDENALAISEN MAISEMAN MÄÄRITELMÄÄ

Teksti ja kuvat: Laura Seesmeri

Tämä blogikirjoitus perustuu tutkimukseen, jonka olen tehnyt hankkeessa BalticRIM Turun yliopiston maisemantutkimuksen oppiaineen tutkijana. Pohjana on myös artikkelini, joka ilmestyi 6.11.2020 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisemassa kokoomateoksessa Muutoksen tyrskyt ja kotirannan mainingit. Molemmissa näissä olen hyödyntänyt suomalaisilta sukeltajilta keräämääni kyselyaineistoa vedenalaisesta maisemasta. Tämän blogin sitaatit ovat tästä mainitusta aineistosta.

Vedenalainen + maisema

Onko veden alla maisemaa ja voiko siitä puhua samaan tapaan kuin maan päällisestä maisemasta? 

Vedenalainen maisema voidaan nähdä sopimuksen mukaisena olennaisena osana ihmisten ympäristöä yhteisen kulttuuri- ja luonnonperinnön monimuotoisuuden ilmentymänä ja identiteetin perustana. Se että kukaan ihminen ei asu veden alla, ei sulje pois vedenalaisen maiseman merkitystä ja arvoa maisemana ja osana kulttuuria ja identiteettiä. 

Eurooppalainen maisemayleissopimus määrittelee maiseman alueeksi sellaisena kuin ihmiset sen mieltävät ja jonka ominaisuudet johtuvat luonnon ja/tai ihmisen toiminnasta ja vuorovaikutuksesta. Maisema on näin ollen sekä luontoa että kulttuuria. Se vaatii vuorovaikutusta. Se vaatii siis kokijan tai toimijan. Sopimuksessa maisema itse saa monenlaisia toimijuuksia.

Maiseman toimijuudet ja kokemukseen perustuva maisema ovat veden alla hieman eri rooleissa kuin maan päällä, mutta perustellusti voimme kuitenkin puhua maisemasta veden alla. Maisema jatkuu veden alle, ajatuksemme maisemasta seuraa meitä siirryttäessä veden alle, mutta sen kokemuksellisuudessa on eroja. Nämä erot liittyvät suurimmaksi osaksi aistimellisen kokemuksen eroavaisuuteen verrattaessa vedenalaista maisemaa maan päälliseen, mutta myös kulttuurin määrittämiin eroihin. Koska vedenalaisesta maailmasta on kokemuksellista tietoa vasta rajatulla joukolla ihmisiä ja vasta lyhyeltä historialliselta ajalta, vaikuttaa kuvittelu ja erilainen suhtautuminen ympäristöön kokemukseen vedenalaisesta maisemasta.

Miksi kuvittelu & kokemus?

Vedenalaisen maiseman määrittelyyn vaikuttavat niin kulttuurilliset kuvitelmat kuin kokemuksista välitetty tieto. 

Veden alle on aina haluttu ja vedenalaisia maailmoja on kuviteltu Antiikin ajoista lähtien. En nyt aloita sieltä, Platonin dialogeista ja kuvauksesta Atlantiksesta, enkä myöskään ota kantaa, mihin päätyi sotkan muna Kalevalan luomiskertomuksessa, enkä jää pohtimaan Jules Vernen romaanin Sukelluslaivalla maapallon ympäri juonen vaikuttavuutta, nämä kaikki ovat osa vedenalaisen maiseman kulttuurista mielenmaisemaa, mutta hetkeksi pysähdyn Jacques Cousteaun televisiosarjan Meren salaisuudet äärelle. Cousteau kehitti selässä kannettavat paineilmalaitteet, jotka mahdollistivat sukeltamisen myös harrastuksena. Hänen elokuviensa kautta merenalainen maailma ja maisema avautuivat laajalle yleisölle. Nämä representaatiot vedenalaisesta maisemasta ovat monesti mielikuvien karttoina yhä kuvitellessamme ja kokiessamme vedenalaista maisemaa.

Ennen tätä laitesukelluksen aikaa vedenalaista maailmaa on yritetty tavoittaa ja sen ympärille on myös kehitetty utopioita, jotka ovat liittyneet hyvin maallisiin arvoihin; sodankäyntiin ja aineellisesti arvokkaiden merilastien pelastamiseen. Esimerkiksi Suomenlinnan merilinnoituksen, joka oli aikansa suurin rakennushanke Euroopassa, motiivina oli puolustus ja samoihin aikoihin vilkkaalle Saaristomeren väylien varsille perustettiin sukelluskomppanioita, jotka pelastivat haaksirikkoisten laivojen lasteja. Halu päästä pintaa syvemmälle oli puhtaan materialistinen ja keinot olivat monet; nahkaisia sukellusveneviritelmiä renessassineroilta, sukelluskelloja, pihtejä, tunneleita, räjäytyksiä ym. 

Kuvitelmat ja välitetyt kokemukset vedenalaisesta maisemasta ovat kollektiivisesti rakentuneita mielenmaisemia, jotka ohjaavat oikeita kokemuksia. Tarkastellessani sukeltajien antamia määrittelyjä vedenalaisesta maisemasta, havaitsin erilaisia kuvittelun ja kokemuksen yhteyksistä muodostuneita määreitä, joilla vedenalaista maisemaa kuvailtiin. 

Kuvittelu ja kokemukset yhdessä muodostivat erilaisia toiseuksia ja toiseuden kautta määrittyneitä katsantotapoja, joilla vedenalaista maisemaa määriteltiin.

Toiseudet osana vedenalaisen maiseman ymmärtämistä

Vedenalainen maisema ei ole kenenkään ihmisen koti. Siellä ollaan vain käymässä. Sen ymmärtäminen tapahtuu erilaisten toiseuksiin peilautumisen kautta. Vierasta selitetään rinnastamalle se johonkin tuttuun tai toisella tavalla koettuun. Sukeltajien kokemuksissa, kuvitelmissa ja kuvauksissa nousi esille seuraavia toiseuksia: Aistimellinen toiseus, ajallinen toiseus, toislajisuus ja esteettinen toiseus.

Aistimellinen toiseus

Vedenalaisuus mahdollistaa äänettömän, intensiivisen ja aistimellisesti muusta maisemakokemuksesta erilaisen kokemuksen. Painottomuus osana maisemakokemusta on erityisen merkittävä. Se mitä visuaalisesti ei aina pystytä havaitsemaan samean veden takia, voidaan tavoittaa painottomuuden tunteen avulla. Avaruuden ja lakeuden kokemus auttaa sukeltajia aistimaan maiseman ”kolmiulotteisesti” ja olemaan ”osa maisemaa rikkomatta sitä”. Painottomuutta kuvaillaan myös ”kuudenneksi aistiksi”, ja ”veden paine omaan kehoon tuntuu turvalliselta” (mt.). Intensiivisyyden ohella painottomuus voi tuoda myös omasta minästä irrallisen kokemuksen: ”kuin olisi kaiken yläpuolella ja seuraisi ympäristöä kolmannesta persoonasta”

Katse ei aina välttämättä ole näkemisestä kiinni, vaan silmät voivat olla ”sormen päissä”: ”Juurakot on auringonpaisteessa kauniita…tosin sen näkee vain tuntoaistilla sormilla” ollaan puoliksi luonnossa, puoliksi sen ulkopuolella; puoliksi organismia, puoliksi persoonaa; puoliksi kehoa, puoliksi mieltä.

Ajallinen toiseus

Aistimellisen toiseuden kokemuksen lisäksi sukeltaminen on myös ajattomuuden tunteeseen sidottua toiseutta. Monelle sukeltaminen on arjesta irrottautumista ja vierailemista selkeästi toisenlaisessa maailmassa. Se että ollaan tilassa, jota ei voi verrata mihinkään muuhun, tekee tästä tilasta myös ajattoman. Aika on läsnä vedenalaisessa maisemassa koskemattomuutena. Ajatus siitä, että voi tarkastella hylkyä, joka on vajonnut merenpohjaan useita satoja vuosia sitten ja on siellä koskemattomana, hiljalleen mudan ja levän peittämänä, tuo maisemaan ja sen kokemiseen erityisen ajallisen tason.

Vedenalaisessa maisemassa luonto ja kulttuuri ovat erottamattomammin yhteydessä toisiinsa kuin maanpäällisessä maisemassa, ja niiden ominaisuudet limittyvät toisiinsa. Veden alle jäänyt kulttuuriperintö on saanut rauhassa maisemoitua.

Hylkysukelluksissa ajallisen toiseuden kokeminen ei liity pelkästään irrallisuuteen muusta arkisesta maisemasta, vaan vedenalainen maisema hylkyineen koetaan aikakapselina menneisyyteen. Vedenalainen kulttuuriperintö maisemassaan on kuin unohdettu museo, jossa koskemattomuus kirvoittaa mielikuvitukseen. Luonnon valtaaman hylyn havainnoiminen pimeässä ja hiljaisessa merenpohjassa saa miettimään, mitä joskus on tapahtunut; miksi laiva on uponnut juuri siihen, ja onko pinnalla jotain, joka viittaisi tapahtumien kulkuun.  

Toislajisuus

Mennessään veden alle toiseen, mystiseksi ja villiksi koettuun maailmaan sukeltajat tuntevat olevansa tiukasti sidottuja omaan tietämiseen ja tekemiseen, mutta toisaalta myös hyvin erikoislaatuisessa suhteessa ympäröivän villiksi koetun luonnon kanssa. Toislajisten affekteja huomioiden sukeltajat kirjoittavat kokemuksistaan kalojen seurana: ”Ovathan ne ahvenet suloisia kun tulevat tutkimaan, mitä ihmettä me touhuamme”.

Leikillisyys on osa kuvitelmaa toislajisten olemuksesta. Sen purkamisessa ja kuvailemisessa on mukana rajattomuutta. Kaloja voidaan esimerkiksi kuvailla linnuiksi: ”– – leikkisyys liittyy tunteeseen, on kuin vedenalainen lintu, joka lentää”. Villiä määriteltäessä pitää aina määrittää myös paikkaa. Määrittely tapahtuu omasta maailmasta käsin. Sukeltajille paikat, joita he hyödyntävät kuvaillessaan vedenlaista tilakokemustaan, ovat mielikuvallisia, eivät todellisia. Ne voivat olla kuin unta: ”[t]untuu kuin olisi yksi kaloista tai ketään häiritsemättä leijuisin ohi. Vähän niin kuin unessa voi leijua kaiken yläpuolella.” Villin ja vieraan maisemakokemuksen kuvailuun hyödynnetään myös teknologiakulttuuria: ”[sukeltaessa] pystyy lentämään vaikka rakennuksien läpi, hyppäämään rotkoon, tietokonepelimäinen tunne”. Vedenalainen maisema tuntuu olevan sukeltajille niin vieras ja niin voimakkaasti toiseutta, että se määritellään muutoin kuin vertaamalla omaan elettyyn maailmaan.

Esteettinen toiseus

Maisema on perustaltaan aineellinen, mutta siinä on myös henkinen, aineeton ja esteettisesti sävyttynyt ulottuvuus. Pyydettäessä sukeltajia kuvailemaan kolmella sanalla vedenalaista maisemaa esille nousi enemmän paikan henkeä kuin sen konkreettisia piirteitä kuvaavia sanoja. Sukeltajille vedenalainen maisema on rauhallinen, kaunis, ainutlaatuinen, jylhä ja moniulotteinen. Sitä kuvaillaan myös houkuttelevaksi, inspiroivaksi, seesteiseksi, salaperäiseksi ja kolmiulotteiseksi. Sen koetaan olevan kuin ”musiikki” tai ”kosketustuntuma”. Sen erityinen ominaisuus liittyy sen ajattomuuteen. Vedenalainen maisema on unenomainen, koskematon, aikakapseli ja ikiaikainen. 

Esteettinen kokemus on voimakasta, kokonaisvaltaista aisteihin ja kehollisuuteen perustuvaa kokemuksellisuutta. Se välittää pysähtyneisyyttä ja siihen liittyy vaikeasti määriteltävää tunteikkuutta sekä hetkellistä läheisyyden tunnetta toiseuteen. Esteettinen kokemus on jotain enemmän kuin normaalia arjen virtaa. Siinä on monisyisesti läsnä jakamamme ajattelu sekä kokemisen, tunteiden ja symbolisen viestinnän tavat. Se liitetään usein onnistuneeseen, mielihyväntäyteiseen ja aistivoimaiseen kokemukseen.

Lopuksi

Tässä tarkasteltujen toiseuksien kautta voidaan huomata vedenalaisen maiseman monia merkitystasoja. Kokemuksellinen tieto vedenalaisesta maisemasta tuo esille affektuaalisia suhteita, jotka limittyvät vedenalaisen maiseman määritelmiin ja tekevät vedenalaisesta maailmasta kokemuksellisuuden välityksellä passiivista kulissia aktiivisemman, merkityksistä tiheän maiseman.

Vedenalainen maisema on sekä luontoa että kulttuuria. Se koetaan vahvasti aikamatkana menneisyyden jälkien pariin. Näitä jälkiä on aika saanut rauhassa kuluttaa ja luonto valloittaa. Veden alla oleva kulttuuriperintö kertoo ihmisen ja meren suhteista menneisyyden jälkien avulla, jotka liittyvät esimerkiksi vanhoihin väyliin, merenkulkuun, kalastukseen ja meritaisteluihin. Suhteemme vedenalaiseen maisemaan liittyy sekä sen luonnonarvoihin että sen menneisyyden jälkiin ja kulttuurisiin arvoihin. Tätä kautta ihmisellä on monihaarainen suhde vedenalaiseen maisemaan. 

Maisemasuhde on perusta maiseman arvottamiselle ja suojelulle. Näemme maisemassa itsemme, toiset ihmiset, eliöt ja eläimet, elollistamamme luonnon. Näemme erilaisia liittoja.

Vedenalainen maisema on kokemuksena mahdollisuus vierailla toiseudessa, joka ei ole illuusio. Se ei ole omaa maisemaa vaan tila, joka auttaa ymmärtämään luonnon moninaisuutta ja ajan kulkua. Kokemus siitä auttaa inhimillisen kokijansa näkemään luonnon ja itsensä suhteessa toisiinsa.

Laura Seesmeri, FT
laura.seesmeri@utu.fi

Kirjoittajasta:

Filosofiantohtori Laura Seesmeri on maisemantutkija, jonka erityisinä kiinnostuksen kohteina ovat maiseman moniaistinen kokemuksellisuus, etnografiset kenttätyöt ja merellinen kulttuuriperintö. Vedenalaisen maiseman lisäksi hän tutkii Suomenlinnaa elettynä maailmanperintökohteena, saunaa, lähiöitä ja erään saaren museointia eteläisessä Nauvossa.

Muinaisjäännösten hallinta tutkimussuuntauksena 

Arkeologista tutkimusta on kautta aikojen kiinnostanut menneisyyden ihminen, asutus, elinkeinot sekä henkinen ja aineellinen kulttuuri. Keskeisiä tutkimuksen lähteitä ovat muinaisjäännökset. Muinaisjäännös ei kuitenkaan kerro yksinomaan menneestä elämästä; nyky-ympäristössä sijaitseva arkeologinen kohde ilmentää paitsi ihmisten historiaa myös maankäytön ja paikan historiaa, paikkaan liittyvää perimätietoa tai sen häviämistä ja paikan merkitysten muuttumista. Muinaisjäännöksen tila voi myös ilmentää ihmisten suhtautumista arkeologiseen kulttuuriperintöön. Muinaisjäännösalueella saattaa myös havaita paikkaan liittyviä erilaisia arvoja ja yhdyskuntarakentamisessa tehtyjä valintoja.

Monissa länsimaissa arkeologisen kulttuuriympäristön hallinnan tieteellinen tutkimus kehittyi  luonnonsuojeluaatteen heräämisen vanavedessä 1960- ja 70-luvulta lähtien. Huoli luonnonperinnön säilymisestä laajeni arkeologiseen ja rakennettuun kulttuuriperintöön ympäristön muuttuessa voimaperäisen rakentamisen myötä. Sittemmin tutkimus on laajentunut monelle aineellisen ja aineettoman kulttuuriperinnön osa-alueelle. Arkeologisen kulttuuriperinnön suojelu ja muu hallinta on saanut laajenevaa huomiota 1990-luvun alusta lähtien kansainvälisten kongressien ohjelmissa ja sessioiden aiheissa. Nykyisin maailmalla harjoitetaan monipuolista arkeologisen perinnön säilymisen tutkimusta, johon liittyy vilkas julkaisutoiminta. Tällainen tutkimus on länsimaissa luokiteltu mm.  culture resource management tai archaeological heritage management – suuntauksiksi.

Suuntaus nostaa esille  muinaisjäännösten potentiaalin paitsi menneisyyden elämän tietolähteenä myös arkeologisen kulttuuriympäristön suojelun ja hallinnan tutkimuksen lähdeaineistona. Muinaisjäännöksiä tutkitaan varsinkin menneisyyden elämän primaarilähteinä, mikä on jättänyt suureksi osaksi huomiotta muinaisjäännösten säilymisen ja suojelun aihepiirin. Nyky-ympäristössä säilynyt muinaisjäännös on  monipuolinen tutkimuksen lähde ja tarjoaa monia mahdollisuuksia Suomessa toistaiseksi melko vähän tutkitulle arkeologisen kulttuuriperinnön hallinnan osa-alueelle. Entistä useamman tutkimus- ja suojelutyön parissa toimivan arkeologin toivoisi edistävän alan tutkimuksen vahvistumista meillä. Tutkimussuuntauksen soisi näkyvän myös nykyistä vahvemmin arkeologian opinnäytetöissä.

Arkeologisen kulttuuriympäristön säilymisen tutkimus Suomessa

Suomessa arkeologisen kulttuuriympäristön suojelua ja perinnön hallinnan teoreettista tai käytännöllistä tutkimusta on tehty niukasti koko arkeologisen tutkimuksen volyymiin nähden. Vaikka  meillä ei ole muotoutunut monissa länsimaissa kehittynyttä tutkimussuuntausta, muinaismuistojen suojelun teemoja on arkeologian alan julkaisuaineiston perusteella kuitenkin aika ajoin käsitelty. Erilaisten laaja-alaisesti kulttuuriperintöön ja maisemaan luettujen ilmiöiden tutkimus on lisääntynyt ja voimistunut meillä 2000-luvulta lähtien ja varsinkin 2010-luvulla. Tähän toimintaan on sisältynyt myös jonkin verran arkeologista ulottuvuutta. Esimerkiksi Skandinavian maihin verrattuna meillä on toistaiseksi vain vähän vahvaa arkeologisen kulttuuriympäristön säilymisen problematiikkaan keskittynyttä teoreettista ja käytännöllistä tutkimusta. 

Mitä aiempi  arkeologisen kulttuuriympäristön hallinnan ja säilymisen tutkimus on käsitellyt? Tarkastelin väitöskirjatutkimukseni (Muinaisjäännös ympäristön muutoksessa. Modernin alueidenkäytön vaikutuksia Pirkanmaan muinaisjäännöskantaan. Turun yliopisto, Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos, Karhunhammas 18, 2018) taustaksi arkeologisen kulttuuriperinnön hallinnan teemoja arkeologisessa julkaisuaineistossa 1800-luvun lopulta 2010-luvulle. Jonkinasteisesta tutkimuksen tyhjiöstä huolimatta oli havaittavissa, että kautta koko arkeologisen tutkimuksen ja antikvaarisen suojeluhallinnon olemassaolon kiinteiden muinaisjäännösten säilymisen ja suojelun kysymykset ovat kiinnostaneet osaa arkeologeista. Tämä on virittänyt sekä eräitä tieteellisiä tutkimuksia että aika ajoin suojelupoliittista pohdintaa ja muuta kirjoittelua arkeologisissa julkaisuissa.   

Tutkimuksessa on käsitelty ennen muuta muinaismuistojen suojelun lainsäädäntöä sekä suojeluhallinnon kehitystä ja organisaatiota, mikä on ymmärrettävää ja perusteltua teemojen liittyessä antikvaarisen alan itseymmärryksen muotoutumiseen ja alan kehityksen tuntemiseen. Muita julkaisuissa käsiteltyjä teemoja ovat olleet muun muassa muinaisjäännösten vahingoittuminen (lähinnä yksittäisten suojelukohteiden osalta), uhanalaisuus ja arvottaminen, suoja-alueen sekä jäännöksen rajaamisen problematiikka, kaavoituksen merkitys, maankäyttäjän ja suojeluviranomaisen yhteydenpito, historiallisen ajan muinaisjäännösten erityiskysymykset, arkeologisten kohteiden hoito, kunnostus ja hyödyntäminen sekä metallinilmaisimen käytön yleistymisestä seuranneet kysymykset. Vedenalaisen perinnön suojeluaiheita on tutkittu nykyisen muinaismuistolain voimaantulon myötä 1960-luvulta alkaen. 

Problematiikassa on kiinnostanut antikvaarisen alan historia, mutta myös aivan konkreettinen suojelutyö ja sen käytännöt. Vaikka aiheista kirjoittaminen on ollut käytännönläheistä, myös suojelun motiiveja ja yhteiskuntasuhdetta on jonkin verran pohdittu. Tutkimuksen voi luonnehtia kytkeytyneen yleisemmällä tasolla ainakin antikvaarisen toiminnan normeihin ja organisaatioihin, informaation laatuun, saatavuuteen ja välittymiseen, suojelutoiminnan vuorovaikutukseen muun yhteiskunnan kanssa, kasvatuksellisiin ja elämyksellisiin tavoitteisiin sekä arkeologista perintöä koskeviin tietoihin,  asenteisiin ja arvoihin.  

Alan opinnäytetöiden aiheet valottavat osaltaan arkeologisen management-tutkimuksen tilannetta ja tarvetta.  Suojeluun tai muuhun arkeologisen perinnön hallintaan liittyvien teemojen valitseminen esimerkiksi pro gradu -tutkielmien aiheeksi on alkanut mainittavammin vasta 2010-luvulla, vaikka jo 2000-luvun alussa tehtiin joitakin graduja näistä teemoista Helsingin, Oulun ja Turun yliopistojen arkeologian oppiaineissa. Useita arkeologisen kulttuuriperinnön arvottamista, suojelua ja matkailukäyttöä käsittelevää tai sivuavaa tutkielmaa on tehty v. 2000-2020 varsinkin Oulun yliopistossa. Muissa yliopistoissa  suojelun ja muun hallinnan aiheet ovat olleet jonkin verran vähäisempiä, joukossa mm. vedenalaisen perinnön suojelua, muinaisjäännösten hoitoa, suojeluun liittyvää arvottamista, kohteiden hoitoa, matkailukäyttöä, maisemayhteyttä ja asemaa sekä suojelulainsäädäntöä tai maankäyttöön liittyvää toimeksiantotutkimusta koskevia tutkielmia. Määrällisesti työt ovat vähäisiä verrattuna muihin arkeologian osa-alueiden teemoihin opinnäytteissä. Väitöskirjoja arkeologisen kulttuuriympäristön aiheista tai suojelua sivuavista aiheista on tehty vasta muutamia 2010-luvun lopulla (Enqvist 2017, Maaranen 2017, Lähdesmäki 2018, Seitsonen 2018).

Parhaillaan ainakin Turun yliopiston arkeologian oppiaineessa on tekeillä pro gradutyö suojelututkimuksen piiristä, mikä on ilahduttavaa.  Enemmänkin on suotavaa.  Opinnäytetöiden tekeminen on perusteltua, jotta tämän suuntauksen tutkimus voimistuisi tulevaisuudessa merkittävästi. Arkeologisen kulttuuriympäristön suojelun ja muun hallinnan kehittyminen tarvitsee tuekseen tieteellistä tutkimusta, ei vain muinaisuutta ja ihmisten elämää  analysoivaa tutkimusta. Tutkimuksen teko on tarpeellista alan itseymmärryksen ja yhteiskunnallisen painoarvonkin näkökulmasta. Opiskeluvaiheessa tapahtuva management-tutkimukseen harjaannuttaminen on perusteltua muun muassa siksi, että valtaosa valmistuneista arkeologeista sijoittuu museokentälle, osaksi suojelutehtävien pariin. Opintovaiheessa on hyödyllistä paneutua arkeologisen kulttuuriperinnön hallinnan ilmiöihin perinteisempien arkeologisten taitojen lisäksi. 

Arkeologisen kulttuuriympäristön tilan ja suojelun tutkimuksessa on hyödynnettävissä monipuolisia, toistaiseksi vähän tähän tarkoitukseen käytettyjä lähteitä. Niitä ovat maankäytön suunnittelun aineistojen lisäksi arkeologisen suojeluhallinnon tuottamat aineistot. Myös arkeologien perinteisesti käyttämät lähteet kuten erilaiset kenttätyöraportit soveltuvat mm. suojeluproblematiikan ja arkeologisen kulttuuriympäristön muutosten tutkimiseen. 

Näkymiä tulevaan

Vuonna 2019 käynnistyneen vastuumuseouudistuksen myötä arkeologien määrä aluemuseoissa on lisääntynyt, ja osalla heistä on arkeologisen kulttuuriympäristöön liittyviä suojelutehtäviä ja osaamistarpeita. Voi olettaa suojelukysymysten pohdinnan entisestään terävöityvän toimijoiden lisääntyessä arkeologien piirissä. Tästä joukosta voi odottaa tulevina vuosina aktiivisuutta myös suojelututkimuksen parissa. 

Tutkimuksen (ja koulutuksen alalla) arkeologiassa voisi myös olla nykyistä enemmän arkeologisen kulttuuriympäristön säilymisen problematiikan ratkaisemista hyödyttävää poikkitieteellistä yhteistyötä varsinkin alueidenkäytön ja yhdyskuntarakentamisen koulutus- ja tutkimustoimijoiden kanssa, ei siis vain humanististen ja muiden kulttuuriperinnön substannialojen kesken, joka sekin on tarpeellista. Vastaavaa yhteistyötä koulutuksen alalla on tehty rakennetun perinnön osa-alueella. Mm. poikkitieteellistä heritage-koulutustarvetta sekä koulutuksen ja tutkimuksen yhteyden vahvistamista käsiteltiin edellisessä Euroopan arkeologikongressissa Sveitsin Bernissä (2019) Annemari Willemsin johdolla järjestetyssä pyöreän pöydän keskustelussa, johon osalistuin. Voimaperäisen alueidenkäytön lisääntyessä tutkimuksellisesta vuoropuhelusta antikvaarisen suojelualan, yhdyskuntasuunnittelun ja maankäytön asiantuntijoiden kesken olisi todennäköisesti hyötyä.

Teksti:
Ulla Lähdesmäki, FT
ulllah@utu.fi

Lämpimästi tervetuloa Kulttuuriympäristötutkimuksen seuran syyskokoukseen 3.11.2020 klo 17! Kokoukseen ovat tervetulleita kaikki jäsenet ja jäsenyydestä kiinnostuneet.

Syyskokous järjestetään etänä Teamsissa. Seuran jäsenet ovat saaneet osallistumislinkin sähköpostitse esitetyssä kokouskutsussa, jäsenyydestä kiinnostuneet saavat linkin ilmoittautumalla osoitteeseen: kulttuuriymparistotutkimus@gmail.com

Käsittelemme syyskokouksessa sääntömääräiset asiat sekä hyväksymme toimintasuunnitelman vuodelle 2021.

Kannustamme seuralaisia osallistumaan myös 3.11.2020 klo 9.45-15.00 pidettävään Maisema vesirajassa -webinaariin, jonka esityksissä käsitellään vedenalaista ja -rajaista kulttuuriperintöä eri näkökulmista. Tilaisuus on avoin kaikille aiheesta kiinnostuneille, mutta osallistuminen edellyttää ilmoittautumista 27.10.2020 mennessä:  https://www.lyyti.fi/reg/Maisema_vesirajassa 

Tervetuloa mukaan!