Blogikirjoitus pohjautuu jäsenemme Laura Puolamäen vuonna 2020 julkaistuun väitöskirjaan ”Kätketty maisema: arkitieto lähiympäristön kohtaamisessa.” Kirjoitus on myös pari pidetylle ja runsaasti keskustelua herättäneelle kokousesitelmälle, jonka Puolamäki piti Kulttuuriympäristötutkimuksen seuran vuosikokouksessa 2021.

Teksti: Laura Puolamäki

Humanistisiin tieteisiin kuuluvassa maisemantutkimuksen alan väitöskirjassani tarkastelin sellaista ihmisten hallussaan pitämää ja maisemaa koskevaa tietoa, jota kutsutaan paikalliseksi tiedoksi, sekä paikallisen tiedon rakentamaa maisemakäsitystä. Nimesin kahta erilaista reittiä pitkin kertyvän tiedon tuottamat maisemakäsityksen näkyväksi maisemaksi ja näkymättömäksi maisemaksi. Tutkimukseni tarkastelee näistä kahdesta nimenomaan näkymätöntä maisemaa.

Miten niin näkymätön? Miltä se sitten kätkeytyy? kysyi ohjaajani. Koitin vastata tähän kysymykseen yllä olevalla kaaviolla.

Näkyvä maisema syntyy prosesseissa, jotka käynnistyvät esimerkiksi lainsäädäntöä kehitettäessä tai strategioita  sekä kansallisia ja kansainvälisiä sopimuksia laadittaessa. Näissä prosesseissa sovitaan, millaista maisemaa haluamme korostaa ja säilyttää. Myöhemmin tuota yhdessä sovittua maisemaa vaalitaan lupamenettelyissä, lupaehtoja valvottaessa ja myös tutkimuksessa. Tällä tavoin esitetty ja moniin dokumentteihin kirjattu maisema saa virallisen aseman, joka vahvistaa saavuttamaansa asemaa esimerkiksi erityiseksi määriteltyä maisemaa koskevassa tutkimuksessa ja muutoskestävyyden arvioinnissa. Virallistuneen tiedon polulla pyritään yleensä tietoon, joka on mahdollisimman yleispätevää, vertailtavaa, yhteismitallista, yhdenmukaista ja joko todeksi tai epätodeksi arvioitavissa olevaa.

Kätketty maisema syntyy arjessa. Se on omakohtainen, kokemuksiin pohjautuva ja tiiviisti arkeemme kietoutunut. Kätketty maisema on jatkuvassa muutoksessa, sillä maisemakäsitykseemme vaikuttavat kaikki saamamme kokemukset, tekemämme havainnot ja kartuttamamme tiedot. Kätkettyä maisemaa ei välttämättä avata muille, ellei siitä pyydetä kertomaan. Paikallinen tieto on moniäänistä, usein epämääräistä, paikalliseen kulttuuriin sitoutunutta ja yhteismitatonta. Tällä tavoin muodostunut tieto ei täytä virallistuneen tiedon normia tai totuudellisuuden arvioitavuuden vaatimusta, eikä se siihen pyritään. Paikallinen tieto vastaa tarpeeseemme asemoitua meitä ympäröivään maailmaan, ymmärtää sen toimintaa ja sopeutua siihen. Toisinaan kätketyn maiseman sisältämää paikallista tietoa kutsutaan mukaan näkyvän maiseman prosesseihin esimerkiksi osallistamistyössä, ei kuitenkaan johdonmukaisesti. 

Tällä selityksellä ei pitkälle pötkitty. Seuraava hankala kysymys ohjaustapaamisessa kuului: Mitä sitten? 

Maisemaan liittyvä tieto on moninaista ja moninaisista lähteistä tavoitettavaa. Tieto voi olla luonteeltaan esimerkiksi luonnontieteellistä tai kulttuurista. 

Näkyvän maiseman kehikossa tietoa kartutetaan usein tietotarpeen mukaan rajatusta osasta maisemaa. Esimerkiksi ympäristölupamenettelyn yhteydessä hankitaan tietoa lupaa tarvitsevan toimijan mahdollisista vaikutuksista ympäristöön, ja asetetaan rajat, joiden sisällä ympäristöä voi muuttaa sitä kuitenkaan pilaamatta. Hyväksyttävän muutoksen rajat perustuvat vakiintuneiden tutkimusmenetelmien antamaan tietoon. Lupaehtojen noudattamista valvotaan mittaamalla vaikkapa ilman laatua, vesistön ravinnepitoisuuksia tai melun voimakkuutta tapauksesta riippuen. Näin saavutetaan ajan myötä syvällinen, mutta samalla tarkoin rajattu käsitys tietystä osasta maisemaa. 

Kätketyn maiseman kehikossa tietoa kartutetaan jatkuvasti, mutta samalla havainnoitavaa aluetta rajaamatta ja sattumanvaraisesti. Tieto kiinnittyy kiinnostuksen kohteena olevaan maiseman osaan, joka yleensä on osa arkiympäristöä. Näin saavutetaan ajan kanssa mahdollisesti syvällinenkin, mutta ennen kaikkea kokonaisvaltaisuutta ja vuorovaikutussuhteiden ymmärrystä tulkitseva käsitys tietystä osasta maisemaa. 

Paikallinen tieto avaa uusia näkökulmia maisemaan

Tutkimuksen näkökulmasta paikallinen tieto liittyy paitsi tutkittavana olevan ilmiön parempaan ymmärtämiseen, myös sellaisten tutkimuskysymysten löytämiseen, jotka muutoin saattaisivat jäädä havaitsematta. Näkyvän tiedon kehikossa tutkimuskysymys, luokittelut ja raja-arvot usein asetetaan etukäteen tutkimusta rajattaessa. Tällöin myös se, mikä on tärkeää, tulee ennalta asetetuksi. Kun näkökulmaa haetaan jalkautumalla tutkittavalle alueella, ja pyytämällä paikallisyhteisöä jakamaan omaa ympäristötietoaan, voidaan tavoittaa paikallisesti tärkeitä ja erityisiä tutkimuskysymyksiä. 

Maisemaan liittyvän hallinnon, päätöksenteon ja suojelun näkökulmasta paikallinen tieto liittyy tiedolla johtamiseen ja kokonaisvaltaisen maisemakäsityksen tavoittelemiseen.

Kätketty maisema sisältää samaa maiseman osaa koskevaa, mutta erilaista ympäristötietoa, kuin mitä näkyvän maiseman kehikossa sovituilla menetelmillä ja rajauksilla saisimme esille. 

Omaan väitöstutkimukseeni sisältyvissä tapaustutkimuksissa paikallisesta tiedosta voitiin erottaa tutkimusaluetta koskevaa luonnontieteellistä, historiallista, sosiaalista ja kulttuurista tietoa. Eri tieteenalojen asiantuntijat voivat hyödyntää tätä erityistä, paikallista tietoa oma alansa tutkimus- ja asiantuntijatyössä. Esimerkiksi luonnontieteellisen tiedon alta voitiin näin hahmottaa Eurajoen kalalajiston muutosta ja saada muistitietoon perustuvia havaintoja sittemmin joesta kadonneesta särkikalalajista, vimpasta. 

Humanistinen ympäristöntutkimus ja ajoituksen haaste

Paikallinen tieto, virallistunut tieto ja niiden synnyttämät maisemakäsitykset kohtaavat usein jonkin ympäristöön liittyvän kiistan yhteydessä. Tällöin kiistan kohteena oleva osa maisemaa toimii rajapintana, jonka kautta erilaisia näkökulmia tuodaan esille kehystämällä ne käytettävissä olevalla tiedolla. Kiistassa menestyminen edellyttää liittoutumista toisten toimijjoiden kanssa, jotta omille näkemyksille saadaan riittävää painoarvoa. Kiistelyn esille nostamia erilaisia tietoja on tässä vaiheessa hankalaa enää hyödyntää laajemman maisemakäsityksen muodostamiseksi. 

Humanistinen ympäristöntutkimus, jonka kentälle katson oman väitöstutkimukseni kuuluvan, liittyy usein mukaan keskusteluun hieman jälkijunassa. Väitöskirjatyöhöni sisältyvissä tapaustutkimuksissa Eurajokilaaksossa ja Vanhan Rauman maailmanperintökohteessa asiat olivat jo siirtyneet tai siirtymässä eri oikeusasteiden käsiteltäviksi, kun tutkimus käynnistyi. Tutkimustieto ja erityisesti kenttätyövaiheeseen liittyvä dialogi ja sosiaalisen oppimisen prosessi olisivat varmasti hyödyttäneet eri osapuolia enemmän, jos niitä olisi voitu hyödyntää aikaisemmassa vaiheessa. 

Lasten ja nuorten parissa tekemäni tutkimus heidän kulttuuriympäristöarvoistaan sen sijaan peilaa tulevaisuutta. Tuloksia voidaan hyödyntää pohdittaessa tämän ikäryhmän osallisuutta omaan arkiympäristöönsä. Toisaalta ne voivat myös ennakoida tulevaisuuden arvoja. Tutkimushetkellä 9-13-vuotiaista informanteista monet olivat vaalikelpoisia ja äänioikeutettuja viime kevään kuntavaaleissa. Ympäristösuhde rakentuu koko elämänkaaren ajan, mutta merkittävät lapsuuden kokemukset muodostavat sille pohjan ainakin ympäristökasvatuksen alalla laajalti viitatun Joy Palmerin mukaan. Vahva kiinnittyminen kulttuuriympäristöön jo elämänkaaren alkutaipaleella varmasti edistää sen hoitoon, suojeluun ja tutkimukseen tarvittavien resurssien puolustamista myöhemmin.

Paikallisen tiedon hyödyntämiseksi päätöksenteossa tarvitaan uudenlaisia vuorovaikutuksellisia menetelmiä, joiden avulla esimerkiksi paikalliset toimijat, päätöksentekijät ja tutkijat voivat samanaikaisesti kohdata toisensa, jakaa hallussaan olevaa tietoa ja luoda erilaisista tiedoista yhteisen voimavaran. Uusia avauksia tarvitaan myös näiden kohtaamisen oikean ajoituksen löytämiseksi, jotta tiedolle rakentuva yhteinen voimavara saadaan käyttöön. 

Laura Puolamäki, FT
puolamaki@gmail.com
https://www.linkedin.com/in/laurapuolamaki/
https://twitter.com/LauraPuolamaki

Puolamäki, Laura (2020):Kätketty maisema: arkitieto lähiympäristön kohtaamisessa.
Luettavissa osoitteessa http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-7930-1

Kirjoittajasta:

FT Laura Puolamäki väitteli Turun yliopistossa maisemantutkimuksen oppiaineesta vuonna 2020. Puolamäki työskentelee tällä hetkellä maisema-asiantuntija ProAgria Etelä-Suomen/Maa- ja kotitalousnaisten palveluksessa sekä tuntiopettajana Turun yliopistossa maisemantutkimuksen oppiaineessa ja kulttuuri- ja elämysmatkailun sivuaineessa. 

Otteita toimintakertomuksesta 2020

Kalenterivuosi 2020 oli seuran kuudes kokonainen toimintavuosi, jota leimasi koronapandemian aiheuttamat kokoontumiskiellot ja etäkokoukset sekä webinaarit. Vuoden aikana seura toteutti ympäristöministeriön rahoittaman Maisema vesirajassa -hankkeen, jossa selvitettiin Kulttuuriympäristöstrategian toimeenpanon toteutumista vedenalaisen kulttuuriympäristön näkökulmasta. Hankkeen raportti julkaistiin keväällä 2020 ja syksyllä järjestettiin Maisema vesirajassa -webinaari.  

Edellisen lisäksi seura myös jatkoi jäsenten rekrytointia keskittyen erityisesti tulemaan tunnetuksi opiskelijoiden keskuudessa sekä pyrki kehittämään viestintäänsä ja lisäämään tunnettavuuttaan muun muassa blogikirjoituksilla. Lisäksi seuralla on edustus Vesimaisemaverkostoa valmistelevassa työryhmässä. Seura edisti vuonna 2020 alansa tieteellistä toimintaa osallistumalla seuraaviin tapahtumiin tai olemalla yksi järjestäjistä yhteistyössä järjestetyissä tapahtumissa:

Seurantaraportti Kulttuuriympäristöstrategian toimeenpanon toteutumisesta

Puheenjohtaja Helena Lonkila päivitti Kulttuuriympäristötutkimuksen seuran seurantaraportin vuodelta 2020 Kulttuuriympäristöstrategiantoimeenpanon toteutumisesta ympäristöministeriön toimeksiannosta. Raportissa kuvattiin ja arvioitiin tiiviisti Kulttuuriympäristöstrategian seuraavien toi menpiteiden toteutumista: 1. Tuetaan ja kehitetään ratkaisuja, joilla kulttuuriympäristön hoidon ja kestävän käytön avulla voidaan vaikuttaa ilmastonmuutoksen hillintään ja siihen sopeutumiseen, 12.  Vahvistetaan kulttuuriympäristölähtöistä perustutkintoon tähtäävää ja asiantuntijoiden täydennys koulutusta ja 13. Yleinen tutkimuksen koordinaatio. 

Seura oli mukana Owal Group Oy toteuttamassa Kulttuuriympäristöstrategian arvioinnissa.  Puheenjohtaja Helena Lonkila osallistui webinaarina toteutettuun Tulevaisuustyöpajaan, jossa testattiin arvioinnin alustavia havaintoja ja johtopäätöksiä.  

Kulttuuriympäristöstrategian (2014–2020) arviointi
Owal Group Oy: Mia Toivanen, Katri Haila, Salla Rausmaa.

Maisema vesirajassa -hanke

Seura sai ympäristöministeriöltä rahoituksen Maisema vesirajassa -tilannekatsauksen kokoamista varten ja aihetta koskevan seminaarin toteuttamiseen yhteistyössä hankeryhmän kanssa. Katsaus liittyy Kulttuuriympäristöstrategian toteutumisen arviointiin ja tarkastelee strategian toimeenpanon toteutumista vedenalaisen sekä -rajaisen kulttuuriympäristötiedon näkökulmasta. Tilannekatsauksen pääasiallisina lähteinä ovat olleet Kulttuuriympäristöstrategian toimeenpanosuunnitelmassa mainittujen Museoviraston, Väyläviraston (entinen Liikennevirasto) sekä Metsähallituksen tuottamat tietoaineistot. Selvityksen laati ja seminaarin valmisteli hankeryhmän (puheenjohtaja Tuija Mikkonen) ohjauksessa FM Jouni Mustonen. Helena Lonkila ja Anu Vauramo edustivat seuraa hankeryhmässä. 

Maisema vesirajassa – Vesialueiden kulttuuriympäristön tilannekatsaus 2020 
Kulttuuriympäristötutkimuksen seura ry: Jouni Mustonen

Maisema vesirajassa -webinaari

Vesimaisemaverkosto

Seura jatkaa tiivistä yhteistyötä ympäristöministeriön kanssa muun muassa Vesimaisemaverkoston perustamista valmistelevassa työryhmässä. Työryhmän puheenjohtaja on Salla maria Tikkanen museovirastosta ja mukana seurasta ovat Helena Lonkila, Laura Seesmeri ja  Anu Vauramo.  

Vesimaisemaverkoston perustamisesta uutisoitiin 7.5.2021

Kiinnostaako Kulttuuriympäristötutkimuksen seuran jäsenyys? Liity jäseneksi täällä: https://kulttuuriymparistotutkimuksenseura.wordpress.com/jasenyys/

——
Katrina Virtanen, sihteeri
Kulttuuriympäristötutkimuksen seura
kulttuuriymparistotutkimus@gmail.com

Lähde: Otteita Helena Lonkilan laatimasta Kulttuuriympäristötutkimuksen seuran toimintakertomuksesta 2020.

Kulttuuriympäristötutkimuksen seuran ja ympäristöministeriön Maisema vesirajassa –hanke nosti vuonna 2020 esiin vedenalaisen ja –rajaisen kulttuuriympäristön sekä kulttuuriperinnön. Hankkeen aikana havaittiin tarve tuoda yhteen vesimaisemista kiinnostuneita yhteisöjä ja yksilöitä. Tämän vuoksi hankkeen toimijat ovat perustaneet vesimaisemaverkoston. Verkosto tuottaa uusia näkökulmia, avauksia ja hankkeita sekä edistää uuden tiedon muodostumista, sen avoimuutta ja saavutettavuutta. Lue lisää Kulttuuriympäristömme-sivuston uutisesta!

Teksti: Laura Lehtinen

Blogikirjoitus pohjautuu taidehistorian /kulttuuriympäristön tutkimuksen maisteriohjelman pro graduun PILVENPIIRTÄJISTÄ TORNITALOIHIN – KULTTUURIYMPÄRISTÖLLISIÄ ARVONÄKÖKULMIA HELSINGIN KALASATAMAN TORNITALOPROJEKTISSA.

Helsingin kaupunkisuunnittelu on esillä mediassa tämän tästä – onhan pääkaupunkimme lähes kaikkien yhteistä kulttuuris-henkistä omaisuutta ja näyteikkuna maailmalle. Etenkin korkea rakentaminen on ollut ajankohtainen Kalasataman keskuksen ja Pasilan Triplan rakentuessa. Kaupunkisuunnittelua ohjaavat arvot, se millaista kaupunkia halutaan rakentaa ja miten vastata kasvavan kaupungin tarpeisiin. Mikä on olemassa olevan rakennuskannan ja kulttuuriympäristön asema? Rakennetaanko kaupunkia sijoittajien ehdoilla, maineteot mielessä, vihreää tehokkuutta tavoitellen vai kaupunkilaisille hyvää ja toimivaa ympäristöä? Tiivistämisen ei välttämättä tarvitsisi tarkoittaa korkeaa rakentamista, eikä korkea välttämättä ole ekologisin ratkaisu.

Tarkastelin pro gradu työssäni Helsingin korkeaa rakentamista suhteessa kulttuuriympäristöön ja kaupunkikuvaan esimerkkinä Kalasataman keskus. Analysoin rakentamisen vaatimaa asemakaavamuutoksen prosessia kriittisen diskurssianalyysin menetelmin. Aineistona oli prosessin aikana ajalla 2009-2012 syntyneitä julkisia asiakirjoja toteutuskilpailusta voittajan valintaan ja asemakaavamuutokseen liitteineen. Selvittelin projektin sijoittumista kaupunkikuvaan ja -historiaan sekä sitä, miten rakentamisen vaikutuksia arvioidaan ja miten niistä puhutaan.

Kalasataman uuden kaupunginosan keskuksesta järjestettiin toteutuskilpailu, jonka voittaneen SRV:n ehdotus sisälsi niin korkeaa rakentamista, että olemassa olevaa asemakaavaa jouduttiin muuttamaan. SRV oli lopulta ainoa tarjouksen jättänyt. Hankkeeseen sitoutuminen oikeastaan vaati asemakaavan muutosta, ennen kuin ketään osapuolta oli osallistettu asiassa.

Kulttuuriympäristöllisiä näkökulmia Kalasataman keskuksesta

Kalasatama rakentuu entiselle Sörnäisten teollisuus- ja satama-alueelle. Sen keskus on ensimmäinen massiivinen korkeaa rakentamista sisältävä hanke Helsingissä.  Se sisältää kahdeksan tornitaloa, joista korkein on 134-metrinen Majakka ja ainakin hetken aikaa Suomen korkein asuinrakennus. Tornitalot vaikuttavat väistämättä kaupunkikuvaan, kokemukseen, lähi- ja kaukomaisemaan. Päätöksentekovaiheessa on merkitystä, miten tuleva muutos kuvataan.

Kuivakalta kuulostava tutkimusaineisto on mitä mielenkiintoisin, kun tarkemmin perehtyy. Asioista puhutaan, mutta paljon ei aina sanota. Mitä on esimerkiksi hyvä kaupunki tai arkkitehtonisesti onnistunut rakentaminen? Käsitteiden sisällöistä ei käydä keskustelua tai niiden sisältöä määritellä. Entä millainen vaikutus rakentamisella todella on?

Keskuksen suuntaviivat asetettiin toteutuskilpailussa. Hankekuvauksessa vaadittiin vähintään 16 kerroksisia rakennuksia, mutta ne voivat “perustelluista syistä” olla matalammat ai korkeammat. Keskuksen tulisi olla maamerkkinomainen portti ja liikenteellinen solmukohta. Oli selvää että näyttävää halutaan. SRV vastasi uuden keskuksen odotuksiin houkuttelevalla ja rohkealla ehdotuksella säteilevine havainnekuvineen.

Kaupunkisuunnittelu näkee vaikutuksen positiivisena ja muutoksen aineisto tukee projektia. Kaupunkisuunnitteluvirasto teki runsaasti selvityksiä, kuten Korkea rakentaminen Helsingissäsekä Kalasataman keskuksen vaikutukset kaupunkikuvaan, maisemaan ja kulttuuriympäristöön.Korkeiden rakennusten vaikutuksia perusteltiin heikosti ja jokseenkin hämärästi. Pienen Suvilahden kerrottiin korostuvat lähimaisemassa. Hanasaaren A-voimalaitos oli jo vuosikymmeniä aiemmin vienyt Suvilahden kaupunkikuvallisen aseman, mutta toisaalta Hanasaari B oli korostanut sitä. Hanasaari B taas saisi uusista tornitaloista arvoisensa vastinparin. 

Suunnitteluaineiston havainnekuvissa eri havaintopisteistä töröttää harmaita laatikoita ja maisemallisten vaikutusten tulkinta jää lukijalle. Kuvatekstit ovat neutraaleja tai ne puuttuvat. Joskus kuvan perusteella vaikutus maisemaan näyttää suurelta, mutta tekstissä niitä ei juuri avata. Selvityksissä kulttuuriympäristö typistyy lähinnä Suvilahteen ja merelliseen Helsinkiin. Nämä ovat jo kulttuuriperintöprosessin läpikäyneitä ja siten huomioon otettavia kohteita, joita vasten muutosta peilataan. Hanasaari B:n asema ei herätä suurta huolta. Kaukomaisemasta nostetaan esiin merellinen kansallismaisema ja olemassa olevat maamerkit kuten Tuomiokirkko. Kunhan ne eivät vaarannu on kaikki hyvin. 

Kaupunginmuseo toivoi sekä kokonaisvaltaisempaa yleiskaavatason suunnittelua että museon osallistamista prosessiin varhaisemmassa vaiheessa. Museon näkökanta on avoimen kriititinen –  toisaalta se kulttuuriperinnön vaalijan asiantuntijapositiossa ottaa tietyn, historiallista kaupunkia puolustavan kannan. Merellinen Helsinki on kansallismaisema ja matala silhuetti omaleimainen vetovoimatekijä, Suvilahti kulttuurihistoriallisesti merkittävä alue. Museo korostaisi ennemmin olemassa olevia vahvuuksia kuin uutta, vieraampaa kaupunkia luovaa kehittämistä. 

Kaupunginvaltuuston suhtautuminen projektiin oli pääosin positiivinen. Uudenlaisesta kaupungista innostuttiin, mainittiin New York ja nähtiin historiallisen kehityskulun täyttymys – 1920-luvulta asti kaupunkiin toivotut pilvenpiirtäjät toteutuvat nyt tornitaloina Kalasatamassa. Esiin nousi myös kriittisiä näkemyksiä esimerkiksi huomiotalousrakentamisest ja pelko hallitsemattomasta tornien sijoittelusta. Keskustelu kaupunkikuvasta olisi kuitenkin täytynyt käydä huomattavasti aikaisemmassa vaiheessa kuin vasta koko valmistellulle projektille luvan antavassa asemakaavan muutoksen hyväksynnän yhteydessä.

Esiinnousseet diskurssit

Esiinnousseet diskurssit nimesin seuraavasti: Kulttuuriperintöarvojen diskurssi, Urbaanin kaupungin diskurssi, Maamerkkidiskurssi, Asiantuntijuuden diskurssi sekä Muutoksen diskurssi.

Kulttuuriperintöarvojen diskurssi huomioi olemassa olevan ja historiallisen kaupungin. Se ilmenee vahvimmin kaupunginmuseon lausunnoissa mutta myös kaupunkisuunnittelun materiaaleissa. Muutosta peilataan etenkin vakiintuneisiin arvokohteisiin – muutos voi joko tuhota tai jähmettää historiallisen kaupunki. Kaupunginmuseon näkemyksissä historiallinen ja matala silhuetti yhdistyvät identiteettiin, jotka nyt vaarantuvat. Toisaalta suunnitteluasiakirjoissa kuvataan keskuksen luovan uudenlaisen kulttuuriympäristön kerrostuman ja uutta paikallista identiteettiä, ja näin uuden rakentaminen perustellaan kulttuuriperintöviranomaisten kielellä. Tavallaan kulttuuriperintöarvojen diskurssi kääntyy itseään vastaan, kun ennalta määritellyt arvokohteet todetaan turvatuiksi ja syvempi keskustelu muutoksen laajuudesta kaupunkiin jää käymättä.

Etenkin suunnitteluasiakirjoissa ja SRV:n ehdotuksessa ilmenevä urbaani diskurssi maalaa kuvan tavoiteltavasta, uudenlaisesta kaupungista, jonka oleellinen osa tornitalot ovat. Korkeus yhdistyy tehokkuuteen. Keskus myös kohottaa imagoa ja luo sykkivän houkuttelevan keskuksen, joka on sekä kulkemisen että pysähtymisen paikka.

Maamerkkidiskurssi liittyy sekä olemassa oleviin että uusiin rakennuksiin. Toiveet keskuksesta maamerkinä sanoitetaan avoimesti suunnittelun asiakirjoissa. Visuaalinen maamerkki laajenee sosiokulttuuriseksi paikaksi. Rakentamiselle luodaan tila ja paikka kuin maamerkkirakentamisen oppikirjasta – se on keskus, portti kaupunkiin ja kaupunginosa, solmukohta. Kontrasti luodaan Suvilahteen ja historialliseen keskustaan. 

Lukuisat raprotit ja selvitykset edustavat asiantuntijadiskurssia, jonka kautta annetaan kuva perinpohjaisesta suunnittelusta ja prosessin oikeellisuudesta. Selvitysten perusteella mitään kulttuuriympäristöön tai kaupunkikuvaan negatiivisesti vaikuttavaa ei ole tullut ilmi, joten korkeudelle ei ole estettä. Muutoksen vaikutuksia pidemmällä aikavälillä tai syvempien arvojen kannalta ei ole analysoitu tai niistä ole käyty laajempaa keskustelua. Kaupunkisuunnittelu edustaa asiantuntijadiskurssia, jonka näkemyksiin myös kaupunginvaltuusto päätöksissään nojaa.

Myös muutokselle luodaan tilaa kaavamuutosmateriaaleissa. Toisaalta kuvataan alueen historiallista muutosta, toisaalta kuvataan alue satama- ja teollisuustoiminnoista tyhjentyneenä kehitettävänä alueena.Mikään taho ei vastausta muutosta, mutta sen toteuttamisen tapa ja suunta eroavat. Muutos ilmenee kaikissa diskursseissa. Kaupunginmuseo muuttaisi vanhaa vaalien, kaupunkisuunnittelu, SRV ja suuri osa kaupunginvaltuustosta antavat painoarvon uudelle ja uudenlaiselle rakentamiselle. Miten kaupunkia muutetaan, onkin kaiken ydin, johon arvot kietoutuvat.

Kulttuuriympäristön tunteminen avaa silmille uuden todellisuuden ja kaupungin pintaa syvemmältä. Kaupunkisuunnittelun tekstien tarkastelu avaa maailmaa ja arvoja sanojen takana. Ympäröivä todellisuus kertoo myös politiikasta ja arvoista. Kaupunkisuunnittelu perustuu tekstien ja kuvien kautta konstruoituun visioon tulevasta ja toivotusta lopputuloksesta, tulevan kuvittelemiseen. Kaupunkiympäristön todellisen toteuman ennustaminen on vaikeaa, mutta suunnitteluissa kuviteltu näkemys on saatava välitetyksi muille niin, että siihen uskotaan ja sen toteutumista edistää. 

Linkki pro gradu -tutkielmaan: http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-202104272525

Laura Lehtinen, FM
laura.lehtinen@xamk.fi


Kirjoittajasta:

FM Laura Lehtinen valmistui Jyväskylän yliopiston kulttuuriympäristön tutkimuksen maisteriohjelmasta keväällä 2021. Helsingin yliopistosta hän valmistui maisteriksi yleisestä historiasta 2002. Lehtinen työskentelee tällä hetkellä Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulun Luovien alojen tutkimusyksikössä erilaisissa kulttuuriperintöön ja -ympäristöön, kulttuurihyvinvointiin sekä aluekehittämiseen liittyvissä hankkeissa. Lehtinen toimii myös Kouvolan Inkeroisten Aalto-kohteiden kehittämisen ja kulttuuriperinnön vaalimisen parissa.

Teksti ja kuvat: Kristian Tuomainen

”Hallanmaantien pohjoispuolen taimikoista hakkuuaukiolle siirtyminen tuntuikin yllättäen todella hyvältä! Erilaisia ruohoja, varpuja ja satunnaisia nuoria puita kasvava aukko tuntui villiltä, jopa anarkistiselta taimikon monotonisen säännönmukaisuuden jälkeen.”

Sitaatti on peräisin joulukuussa 2020 valmistuneen kulttuuriympäristön tutkimuksen maisterintutkielmani kenttätyöaineistosta, syyskuulta 2016. Kokosin tuolloin aineistoani Hyrynsalmen ja Puolangan kuntien alueella sijaitsevilla retkeilyreiteillä, UKK-reitillä ja Köngäskierroksella. Anarkistisen hakkuuaukkoelämyksen pariin minut oli johdattanut keväällä 2013 vietetty taiteilijaresidenssijakso Mustarinda-seuran residenssitalolla Paljakanvaaran laella, jolloin tein yhden maastoyöpymisen retkiä vaaraa ympäröiviä reittejä pitkin. Reitit tarjosivat paikoin karunkin katsauksen suomalaiseen metsienkäytön realismiin ikikuusikon vaihtuessa avohakkuuksi heti suojelualueen rajalla. Samojen reittien varrelle mahtui kuitenkin myös kokemus erämaasta: vanhoista lupponaavakuusikoista, rinteiltä avautuvista kaukomaisemista yli metsäisten vaarojen, karhunjäljistä lumessa, metson ja lapinpöllön soidinäänistä aamuyön tunteina. 

Kokemus oli hätkähdyttävä. Ennen ensikohtaamistani Vaara-Kainuun retkeilyreittien kanssa vuonna 2013 olin aiemmin retkeillyt lähinnä luonnonsuojelu- tai erämaa-alueilla, missä ihmistoiminnan jäljet eivät juurikaan häiritse illuusiota luonnontilaisuudesta. Hyrynsalmi–Puolanka-osuus UKK-reitistä ja Köngäskierros taas kulkevat suureksi osaksi metsätalouskäytössä olevilla alueilla. Tunsin itseni lähes kapinalliseksi taivaltaessani rinkka selässä metsäautoteiden halkomissa mäntytaimikoissa. Kuten kenttätyöaineistoni sitaatista voi todeta, anarkian tuntu oli reiteillä muutamaa vuotta myöhemmin edelleen läsnä. Miten ihmeessä olisin kuitenkaan tehnyt mitään anarkistista? Olin sentään kulkenut kuntien ja valtion ylläpitämiä, virallisia retkeilyreittejä pitkin!

Hätkähdyttävän kokemuksen jäljittäminen johti minut tutkimaan vaarakainuulaisia retkeilyreittejä kulttuuriympäristönä. Tutkimuksessani kulttuuriympäristö ei hahmotu ensisijaisesti fyysisinä ympäristöinä, vaan käsitteellisenä alustana, joka mahdollistaa erilaisten ympäristökäsitysten keskusteluttamisen keskenään. Tutkimukseni keskeisen aineiston muodostavat autoetnografisella otteella kootut reittikuvausliitteet, joiden teoreettinen perusta muodostui toisaalta Clifford Geertzin tunnetuksi tekemän tiheän kuvauksen (thick description) käsitteelle, toisaalta antropologien Tim Ingoldin ja Jo Lee Vergunstin näkemyksille kävelyn merkityksestä ihmiselle sekä lajina että kulttuurisena olentona. Autoetnografia tarjosi välineen oman eräretkeilijän kävelyni kontekstualisoimiseen ja etäännyttämiseen itsestäni niin, että sen keskusteluttaminen muiden aineistojen kanssa – yksityisen yhdistäminen yleiseen – oli mahdollista ja mielekästä. 

Tutkimuksessani tarkastelen eräretkeilyn kulttuurisia konventioita kriittisen heritologian (critical heritage studies) viitekehyksessä, jossa keskeisinä lähteinäni toimivat Laurajane Smithin ja Rodney Harrisonin teokset. Smithiä ja Harrisonia mukaillen hahmottelemani retkeilyn virallistetun kulttuuriperinnön konsepti määrittää pitkälti kulttuurisia käsityksiämme hyvistä ja huonoista retkeily-ympäristöistä. Näitä käsityksiä pidetään yllä ja uusinnetaan mm. erilaisten retkeilykuvastojen avulla: luontomatkailun markkinointimateriaaleissa, sosiaalisessa mediassa, retkeilylehdissä ja -ohjelmissa. Tavat suunnitella, järjestää ja representoida retkeily-ympäristöjä muodostavat, mediatutkija Janne Seppästä mukaillen, retkeilyn visuaalisen järjestyksen. Kyse ei ole pelkästään mielikuvista, sillä visuaaliset järjestykset muodostavat todellisia, fyysisiä järjestyksiä. Yleinen käsityksemme hyvästä retkeily-ympäristö on mahdollisimman luonnontilainen ja maisemiltaan ehyt.

UKK-reitti ja Köngäskierros kulkevat useiden hyvän retkeilyn alueiksi luonnehdittavien kohteiden läpi. Reittien varsille mahtuu vanhojen metsien suojelualueita, kaksi jylhää vesiputousta, kahden kilometrin pitkospuutaival luonnontilaisella suolla, kirkkaita metsäpuroja ja mäntyjen palokoroja. Kokonaisuutena reitit kuitenkin istuvat hyvän retkeilyn määritelmään huonosti: hakkuuaukeat, monotoniset istutustaimikot, metsäautotiet, sorakuopat ja voimalinjat eivät vastaa luontomatkailukäsitystä ”luonnosta”.  Tästä ristiriidasta kohoaa myös retkeilykokemuksen hätkähdyttävyys: kokemus, jossa retkeilyn visuaalinen järjestys murtuu. Reiteillä tämän tästä näkyvät ihmistoimien jäljet ympäristössä asettuvat rajuun kontrastiin luonnonsuojelualueiden ympäristöjen kanssa. Se, mikä ”hyvän retkeilyn” alueilla – kansallispuistoissa, erämaa- ja retkeilyalueilla – näyttäytyy itsestään selvänä, osoittautuu UKK-reitillä ja Köngäskierroksella vain pieneksi osaksi ympäröivää todellisuutta. Ruumiillisesti – tässä tapauksessa retkeillen – koettuna tapahtumana visuaalisen järjestyksen murtuma tuottaa erityistä kehollista tietoa, joka voi myös olla kaikkein voimakkainta tietoa. Ruumiidemme kautta asetumme nimittäin itse osaksi visuaalisia järjestyksiä – ja voimme joko mukautua niihin tai murtaa niitä.

Eräretkeilyn kokemukseen liittyy oleellisesti myös ’erämaan’ käsite ja mielikuvamme siitä: minne oikeastaan menemme, kun lähdemme erämaahan? Perinteinen suomalainen käsitys erämaasta paikallistalouteen kuuluvana metsästys- ja kalastusalueena on pääosin korvautunut modernin aikakauden turistisella ja luonnonsuojelullisena erämaakäsityksellä, jossa ympäristö nähdään kulttuurin ulkopuolisena, ihmisestä irrallisena. Tämä erämaakäsitys on vallitseva myös modernissa luontomatkailussa ja vaikuttaa retkeilykokemusten kulttuuriseen odotushorisonttiin: erämaan odotetaan olevan ”koskematonta luontoa”, hyvän retkeilyn aluetta. Lisäksi erämaahan liittyy oleellisesti ajatus alkuperäisestä villeydestä, vapaus ihmisen maailman (kulttuurin) säännöistä ja rajoituksista. Käytännössä suurin osa nykyisistä ”erämaistamme” on kaikkea muuta: hallinnollisesti rajattuja, lakien ja järjestyssääntöjen avulla säädeltyjä, eri tavoin huollettuja ja hoidettuja alueita, joilla merkityiltä reiteiltä poikkeaminen on usein kielletty. Kun yhtälöön lisätään koronapandemian siivittämä retkeilyn suosion räjähdysmäinen kasvu ja monien retkikohteiden suoranainen ruuhkautuminen, on erämaan tuntu auttamatta menetetty.

Modernin ympäristöhistorian pioneereihin lukeutuva Roderick Frazier Nash on esittänyt, että erämaan hahmottumiseen vaikuttavat paitsi ympäristön tosiasialliset ominaisuudet, myös ihmisen omat kokemukset ympäristöstä. Nashin mukaan erämaata ei tulisikaan nähdä joko – tai -kysymyksenä, vaan spektrinä erilaisille ympäristön ominaisuuksille. Näin jokin tietty ominaisuus ei automaattisesti tiputa ympäristöä pois erämaan kategoriasta, vaan siirtää sitä eri kohtaan spektrillä. Tällöin erämaa määrittyy myös enemmän neuvottelukysymykseksi: mikä määrä ihmisvaikutusta pilaa erämaan? Vaara-Kainuun retkeilyreitit tarjosivat minulle vapautta kategorioista. Siksi ne edustavat itselleni enemmän erämaata kuin moni ympäristöltään luonnontilaisempana säilynyt retkeilykohde.

Artikkelimuotoinen kulttuuriympäristön tutkimuksen maisterintutkielma Uusi erämaa. Vaara-Kainuun retkeilyreitit kulttuuriympäristönäon luettavissa kokonaisuudessaan osoitteessa https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/73466 Tutkielman artikkelit ovat vertaisarvioituja.

Kristian Tuomainen, FM, kuvataiteilija (AMK)
kristian.tuomainen@gmail.com

Kirjoittajasta:

FM Kristian Tuomainen on taiteilijataustainen kulttuuriympäristön tutkija ja intohimoinen retkeilijä, jonka sydäntä lähellä ovat erityisesti vakiintuneita määritelmiä pakenevat ympäristöt ja ympäristösuhteet, ympäristöestetiikan ja -etiikan väliset kytkökset ja murtumat, sekä tavoitteet rakentaa kestävää yhteiseloa ihmiskunnan ja muun luonnon välille.

Tervetuloa Kulttuuriympäristötutkimuksen seuran vuosikokoukseen torstaina 6.5.2021 klo 17.00!

FT Laura Puolamäki pitää kokousesitelmän väitöskirjastaan Kätketty maisema : arkitieto lähiympäristön kohtaamisessa. 

Kokous alkaa esitelmän ja siihen liittyvän keskustelun jälkeen klo 17.45. Käsittelemme sääntömääräiset asiat. Kokoukseen ovat tervetulleita kaikki jäsenet ja jäsenyydestä kiinnostuneet. Kokous pidetään Teamsissa. Osallistumislinkin saat ilmoittautumalla osoitteeseen kulttuuriymparistotutkimus@gmail.com. 

Tervetuloa mukaan!

Turun yliopiston maisemantutkimuksen oppiaineen Kulttuurisuunnistelu-hanke on mukana Ympäristöministeriön Lähiöohjelma 2020­–2022 -hankkeessa. Ohjelman tavoitteena on asuinalueiden kokonaisvaltainen ja pitkäjänteinen myönteinen kehitys, joka tuottaa asukkaille hyvinvointia ja alueille elinvoimaisuutta. Ympäristöministeriön koordinoimassa ohjelmassa ovat mukana sosiaali- ja terveysministeriö, opetus- ja kulttuuriministeriö, työ- ja elinkeinoministeriö, sisäministeriö ja oikeusministeriö sekä Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus ARA.

Kulttuurisuunnistelu-hanke tutkii taidelähtöisiä menetelmiä kahdessa porilaisessa lähiössä Väinölässä ja Pihlavassa. Tutkimuksen tavoitteena on ehkäistä alueiden eriarvoistumista, tunnistaa ja vahvistaa yhteisöllisiä identiteettejä ja resursseja sekä edistää kulttuurisia oikeuksia, hyvinvointia ja tasa-arvoa.

Laajan, yhdessä asukkaiden kanssa toteutettavan kulttuurikartoituksen avulla, selvitetään alueen arjessa merkittäviä paikkoja ja reittejä, jotka voidaan yhdistää kaupungin eri toimialojen kehittämislinjauksiin. Näiden pohjalta hahmotamme kulttuurireittejä, joissa taideohjelmat yhdistyvät kulttuuri- ja luontoarvoihin. Näin vakiinnutetaan positiivisia kokemuksia ja esityksiä alueesta ja sen yhteyksistä kaupungin muihin alueisiin.

Hyödynnämme taidelähtöisiä metodeja niin aineiston keruussa, sen analysoinnissa kuin tutkimustulosten julkaisemisessakin. Taidelähtöisyys on osa laajasti toteuttamaamme kulttuurikartoitusta ja alueiden yhteiskehittämistä. Moniaistisuuteen ja taidelähtöisiin menetelmiin perustuviin kenttätöihin kuuluvat havainnointi, kävelyhaastattelut, aistietnografiset kävelyt, yhteisöllinen runous ja äänimaisemat sekä visuaaliset lähestymistavat. Näillä menetelmillä pystymme nostamaan lähialueista esille sellaisia piirteitä, kokemuksellisuutta, tunnekarttoja, identiteettejä ja toivetiloja, jotka eivät perinteisimmissä aineistonkeruun tavoissa kielellisty ja tule esille.

Tutkimuksen tieteellinen merkitys perustuu yhteisötaiteen ja aistietnografian hyödyntämiseen lähiökontekstissa ja osallistavassa suunnittelussa uutena lähestymistapana, jolla löydetään piileviä tai marginaalisia affektiivisia ja moniaistisia merkityksiä ja tilallisuuksia.Hanketta johtaa maisemantutkimuksen professori Maunu Häyrynen ja siinä työskentelevät tutkijatohtori Laura Seesmeri ja projektitutkija Katrina Virtanen. 

”Miltä tyynyn sisällä kuulostaa, on Väinölä kuin”

Taidelähtöisiä pajoja on toistaiseksi toteutettu suurimmaksi osaksi toisen kohdealueen Väinölän alakoulussa ja yhdessä alueen päiväkodissa. Pienempien kanssa on käyty kuvaamassa kehyksiin merkittäviä paikkoja ja kirjoitettu niistä runoja. Koululaiset ovat kirjoittaneet ainekirjoitukset Väinölästä ja piirtäneet omaa ympäristöään. Koululaiset ovat myös innostuneet paikallisista Kalevala-aiheisista kadunnimistä ja ovat työstämässä omia versioitaan katukylteistä. Kalevalaa on myös sivuttu koululta tulevissa pyynnöissä nelipolvisen trokeemitan käytöstä ja pentatonisista sävelmistä. 

Monipuolisin taidelähtöinen paja on toteutettu kahden viitosluokan kanssa työstämällä runovideoita. Kaikki tapaamiset ovat olleet talven aikana ulkona tautitilanteesta johtuen. Tämä kuuluu ja näkyy myös videoissa, jotka ovat vielä editointivaiheessa. Työ aloitetiin kirjoittamalla yhdessä runoja koulun pihalla. Seuraavalla tapaamiskerralla keskityttiin äänittämään maiseman ääniä ja kolmannella kerralla videoitiin. Editointityötä olisi voitu toteuttaa enemmänkin yhdessä, mutta tässä tilanteessa tutkija on kuunnellut toiveita, käynyt kaikki nauhat läpi etsien yhteneväisyyksiä ja persoonallisuuksia ja voi vielä tehdä tarkennuksia lopputulokseen, kun se esitetään kokonaisuutena tekijöille. Runovideoiden työstäminen on herkistänyt oppilaat käyttämään kaikkia aistejaan tutkiessaan omaa ympäristöään. Taiteen marginaaliin kuuluva videoruno sallii myös erilaiset lähestymistavat. Ääni voi olla ympäristöstä löydettyä, itse tehtyä lumikokkareiden juoksuttelua, runo voi lähteä sanasta, lorusta, vitsistä ja videointi voi olla dokumentaarista tai täysin uusien kuvakulmien etsimistä. 

Työskentelyn tässä vaiheessa, kun videoitu materiaali on vielä leikepöydällä, voi jo todeta, että suhteesta Väinölään irtoaa ironiaa mutta toisaalta se on kuin rauhallinen ja hiljainen ystävä: […kalat uivat parvekkeelle… aina tuoksuu grilli… on kuin tyynyn sisällä]

Oheisissa ääninäytteissä koululaisten nauhoittaman äänimaiseman lomaan on kaiutettu hokemia, lausuttu heidän kirjottamiansa runoja ja taustalla soi heidän alueelta löytämänsä kalevalaisen maailman nykyaikainen toisinto. Kuuntele maistiaiset kahden vitosluokan tuottamien aineistojen pohjalta koostetuista äänitteistä!

Vuorovaikutteinen karttakysely Väinölästä

Olemme hiljattain avanneet verkkokyselyn Väinölästä. Kysely on suunnattu asukkaiden lisäksi kaikille aluetta tunteville ja käyttäville. Monipuolisella kyselyllä pyritään keräämään muun muassa kokemuksellista tietoa tutkimusalueesta. Vastaajille esitetään esimerkiksi vanhoja ja uusia valokuvia eri puolilta Väinölää muistojen ja kokemusten herättäjänä. Kyselyyn vastaavat pääsevät myös äänestämään Väinölään mahdollisesti tulevan yhteisöllisen taideteoksen muodosta ja sisällöstä.

Kysely on laadittu Maptionnaire-kyselytyökalulla, jossa paikkasidonnaista tietoa kerätään erilaisten karttapohjaisten kysymysten avulla. Kysely on avoinna 3.5.2021 saakka. Voit tutustua siihen selaamalla kyselyn läpi lähettämättä vastausta, vaikka et aluetta tuntisikaan. Jos tunnet Väinölää, voit vastata kyselyyn kokonaisuudessaan tai vain osaan sitä. Jokainen ääni, mielipide tai huomio on tutkimukselle tärkeä!

Vastaaja pääsee esimerkiksi merkitsemään kartalle erilaisia tuntemuksia herättäviä paikkoja, kuten miellyttäviä tai pelottavia paikkoja. Kokemuksellisuuden esittäminen paikkatiedon avulla on humanistisen tutkimuksen näkökulmasta uutta ja kiinnostavaa. Tulemme esittämään tutkimustuloksia ja muita aineistoja erilaisilla kartoilla. Näin laadulliset aineistot ja tutkimustulokset tulevat osaksi alueen reittejä, joita pitkin alueen kehittämisen parissa on hyvä suunnistaa.

Väinölä-kysely

Tutustu Kulttuurisuunnistelun hankesivustoon
Kulttuurisuunnistelu Facebookissa ja Instagramissa

Kirjoittajat:
Laura Seesmeri, hankkeen tutkijatohtori
Katrina Virtanen, hankkeen projektitutkija 

Teksti ja kuvat: Elina Tuomarila

Kirjoitus on reflektio toukokuussa 2020 valmistuneesta maisemantutkimuksen pro gradustani Trollshovda – moniäänisen maiseman jäljillä. Valokuvat ovat kenttätyön aikana ottamiani, kuvatekstit tätä kirjoitusta varten kirjoittamiani.

Sil ol aikanen kevä, totesi yksi haastateltavistani kuvatessaan lapsuusajan perheensä vuoden 1938 muuttoa Varsinais-Suomen puolelta lähes kivenheiton päähän uuteen paikkaan Uudenmaan puolelle. Henkilö itse oli tuolloin vuoden ikäinen, mutta oma, elämän mittaan muotoutunut kokemus kapean ja mutkaisen hiekkatien talvikunnosta oli tuottanut johtopäätöksen, että kevään on täytynyt olla vuonna `38 varhainen, tiepohjan sula ja kuiva heidän saapuessa muuttokuormineen. Muutoin matkan teko kuorma-autolla ei olisi onnistunut. Sodan syttyminen, isän rintamalle lähtö ja myöhemmin tullut kuolinviesti jäi pienen pojan muistiin pysyvästi. Elämän alkua varjosti myös isoveljen hukkumiskuolema hetki isän poismenon jälkeen.

Kävelimme korkeiden, vanhojen jalopuiden alla pihamaalla, jossa lampaat laidunsivat. Kuuntelin muistoja vanhan talon paikasta, ampumahiihtoharrastuksesta, sonnin päivistä ja perunannoston talkoopäivistä, koulujen välisistä hiihtokilpailuista, talviteistä ja äidistä. Katsoimme valokuvia ja vertailimme menneisyyden paikkoja nykyiseen maisemaan. Yritimme tavoittaa menneisyyden tapahtumien ja nykyhetken välistä tilaa. 

Päädyimme näihin hetkiin sattuman kautta. Aikaisempi haastateltavani johdatti minut tänne hyvän ystävänsä luokse. Teimme kylien ja muistojen rajoja ylittävän automatkan. Näiden kahden ihmisen keskinäistä keskustelua seuratessani ymmärsin tulleeni kenttätyöni oleellisen havainnon äärelle. Maiseman, paikkojen, muistojen ja ihmisten välisten yhteyksien ja kokemusten maailmoihin. Doreen Masseyn kirjoitukset ja pohdinnat paikasta ei-lokalistisena, huokoisena tilana ja kohtaamisina; Tim Ingoldin löydökset ihmisten ja asioiden välisistä yhteyksistä; J.G. Granön kokonaisvaltainen näkemys maisemasta tai Maunu Häyrysen ja Divya P. Tolia-Kellyn avaukset maiseman hybridisestä, virtaavasta luonteesta olivat äkkiä kaikki läsnä.

Aiheen esittelyssä syyskauden lopulla 2018 opponenttini kysyi, mikä on se arvoitus, jota yrität ratkaista. Liikun maisemassa kysyen, havainnoiden, etsiydyn poluille, metsien ja rantojen kätköihin. Sinne, mikä on sivussa tai piilossa, rajalla tai hiljaisessa liikkeessä. Sinne, mikä ei huuda olemassaoloaan, mutta vaatii pysähtymisen ja havaitsemisen. Katson ihmisen yrityksiä ja aikaansaannoksia, tekemättä jättämisiä, maiseman prosesseja. 

Nostin esiin Mihail Bahtinin luomat dialogin ja moniäänisyyden käsitteet ja lähdin tutkimaan, onko niistä puhuttu maisemantutkimuksen kontekstissa. Löysin Mireya Folch-Serran ja Julian Hollowayn sekä James Knealen keskustelut. Se, miten sama paikka pitää sisällään erilaisia kertomuksia ja ääniä, erilaisia muistoja, tulkintoja ja kerrostumia on osa arvoitusta ja pyrkimystä tutkia moniin tilan ja paikan suuntiin verkottunutta ja kytköksissä olevaa maisemaa. Tämä on jollain tapaa ilmeistä, mutta kun sitä lähestytään haastattelujen ja ihmisten kohtaamisten kautta, avautuu ennakoimaton liikkeen ja elämisen, olemisen ja muistin maisema. Moniäänisyys ei tavoittele ajatusten, kokemusten tai kohtaamisten yhteen sulautumista, mutta eri äänten samanarvoisuutta. 

Kun viisi vuotta sitten saavuin tutkimusalueelleni Länsi-Uudellemaalle ensi kertaa, kiinnitin huomioni luonnon muotoihin ja ympäristössä oleviin jälkiin. En kohdannut ihmisiä. Leveä soratie kapeni hiekkatieksi. Mäet ja mutkat, tien ylle nousevat kilpikaarnaiset puut, pientareilta kohoavat kallioseinämät, kallioimarteet ja kotkansiivet. Sitten vanhan ruukin jäänteet merenpoukaman sylissä, pylväskatajat ja varjoja veden pintaan luovat vanhat tervalepät. Pysähtynyt heinäkuun päivä, jolloin jo tunnistaa kesän kääntyvän tästä hetkestä kohti loppuaan. Heinäsirkat ja paahteisen tienvarren niittykukat, kukinnan lopettaneet syreenit kivien lomassa. Tämä maisema nostatti pintaan kysymykset: mitä tämä on, mistä tämä on jäljellä, mikä paikka tämä on?

Linkki pro graduun: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2020062946114

Elina Tuomarila, FM
elina.h.tuomarila@utu.fi


Kirjoittajasta: 

FM Elina Tuomarilan päätyö on merellisen kulttuurin parissa. Hänen erityisiä kiinnostuksen ja tutkimuksen kohteita ovat merellinen maisema ja muistitieto, moniäänisyys ja etnografinen kenttätyö, joiden parissa maastossa ja kentällä hän viettää aikansa kirjoittaen myös Raaseporin alueellisiin kotiseutulehtiin.

Mikä on vesimaisema ja millaisia merkityksiä kulttuuriperintö luo tähän maisemaan? Mahdollistaako vesialueiden kulttuuriympäristötieto uudenlaisia luonto- ja kulttuurikokemuksia? Voidaanko kulttuuriperintötietoa arvottaa ja mikä on sen merkitys yhdyskuntasuunnittelussa?

Maisema vesirajassa-hanke nosti valtakunnalliseen keskusteluun Suomen vesialueiden kulttuuriperinnön vaalimisen ajankohtaisuuden ja nykytilanteen. Hankkeen järjestämässä webinaarissa tarkasteltiin vesimaiseman kulttuuriperinnön olemusta ja merkitystä laaja-alaisesti.  Hanke oli osa ympäristöministeriön ja opetus- ja kulttuuriministeriön toteuttamaa Kulttuuriympäristöstrategian (2014-2020) toimeenpanon arviointia.

Linkki webinaarin ohjelmaan:
Kulttuuriympäristömme.fi – Maisema vesirajassa webinaari

Webinaarin kulttuuriympäristöteemat

Maisema vesirajassa–webinaaria pohjusti  Kulttuuriympäristötutkimuksen seura ry:n laatima selvitys, Vesialueiden kulttuuriympäristön tilannekatsaus 2020. Selvitys kokosi Museoviraston, Väyläviraston ja Metsähallituksen aineistojen pohjalta yhteen, kuinka vedenalaisen sekä -rajaisen kulttuuriperinnön näkökulmia on huomioitu ja miten kulttuuriperinnön tietovarannot ovat lisääntyneet mainitulla ajanjaksolla.

Webinaarin aamupäivän yleisissä teemapuheenvuoroissa tarkasteltiin ajankohtaista vesialueiden kulttuuriperintötietoa, kokemusta ja kuvittelua osana vedenalaisen maiseman määritelmää, vesirajan muutosympäristöjä sekäkulttuuriperinnön huomioimista merialuesuunnittelussa.

Iltapäivällä sukellettiin Kulttuuriperintö vesimaisemassa-teemaotsikon mukaisesti syvemmälle vesimaisemaan. Kuullut esitykset kulttuuriperinnön huomioiminen virtavesikunnostuksissaja historiallinen kaupunkirakenteellinen muutos,ovat myös tulevien kulttuuriympäristöprosessien kannalta merkittäviä. Suomen Ramsar -alueiden kulttuuriperintöä sekä sisävesiväylien arvokohteita käsitelleet puheenvuorot perehdyttivät kuulijoita aineellisen kulttuuriperinnön teemoihin. 

Viimeisenä esitelty aihe, SYKEn avoimet aineistot ja palvelut, antoitaustaa avoimen datan ja tiedon mahdollisuuksista kestävän ympäristön ja yhteiskunnan rakentamisessa. 

Webinaarin keskusteluissa esiin nousseita aiheita

Webinaarin yhteydessä käyty vilkas keskustelu osoitti vesialueiden kulttuuriympäristöjen kiinnostavuuden ja mahdollisuudet aiheiden poikkitieteelliseen tarkasteluun. Loppukeskusteluun nousi useita aiheita, joita on syytä tarkastella myös tulevaisuudessa.

Uudet tutkimusnäkökulmat

• Muisti- ja kokemusperäisen tiedon sekä aineettoman kulttuuriperinnön merkitys tutkimuksessa ja yhdyskuntasuunnittelussa.

• Luontoarvojen ja kulttuuriperinnön maisemallinen merkitys sekä eri intressien yhteensovittaminen esimerkiksi virtavesien kalatalouskunnostuksissa.

• Luonnonsuojeluun ja vedenalaisiin elinympäristöihin liittyvät hankkeet kulttuuriympäristö- ja maisematutkimuksen lähteinä.   

Menetelmien ja aineistojen yhteensovitettavuus

• Kehittyvien, eri menetelmillä tuotettujen aineistojen käyttö ja mahdollisuudet vedenalaisen maiseman kartoituksessa. 

• Vedenalaiskohteiden tieto- ja kuva-aineistojen yhdistäminen sekä saavutettavuus. 

• Vanhat tietoaineistot, kuten vesipiirien inventoinnit ja ilmavoimien vanhat kuvat tutkimusaineistona. 

Tutkimus- ja tarkastelukohteet

• Perinnebiotoopit ranta-alueilla. 

• Sisävesireittien ja virtavesikohteiden kulttuuriperintö. Esimerkkeinä vanhojen väylämerkkien tulevaisuus, perinneväyläajatus sekä vesimyllyjen inventoinnit ja tutkimus. 

• Vanhat purjelaivojen painolastipurkupaikat ja niiden inventoinnit. 

Maisema vesirajassa -teeman tulevaisuus

Ensimmäinen vedenalaista maisemaa käsittelevä seminaari järjestettiin vuonna 2009. Maisema vesirajassa -hanke ja –webinaari jatkoivat sekä kehittivät edelleen vesialueiden kulttuuriympäristöteemaa 2020 -luvun toimintaympäristöön ja tarpeisiin. 

Webinaarin loppupuheenvuoroissa nousi esiin näkemys siitä, että kulttuuriympäristö ja –perintö -näkökulmat on hyvä sisällyttää muihin laajoihin kokonaisuuksiin, kuten esimerkiksi merialuesuunnittelussa tai saaristopoliittisessa ohjelmassa on tehty. Näin teema voidaan paremmin tehdä näkyväksi aluesuunnittelussa, alueiden elinkeinojen kehittämisessä ja muussa käytännön yhteistyössä.

Yhtenä käytännössä toteutuvana mahdollisuutena voidaan tarkastella muun muassa Museoviraston uutta merellisen kulttuuriperinnön toimintaohjelmaa, jossa yhteistyö alueellisten vastuumuseoiden, yliopistojen tai muiden toimijoiden kanssa avaa uusia verkostoitumis- ja toteuttamistapoja. 

Jouni Mustonen
Kulttuuriympäristöamanuenssi
K.H. Renlundin museo
jouni.mustonen@kokkola.fi

Hyvä Kulttuuriympäristötutkimuksen seuran jäsen, haluatko kirjoittaa uudelle jäsenpalstallemme ja saada näkyvyyttä aiheellesi? Etsimme kahta kirjoittajaa joulu- ja tammikuussa julkaistaviin blogipostauksiin!

Voit tuoda esille omaa kulttuuriympäristöihin liittyvää tutkimustasi tai muuta työtäsi. Huom! Opiskelijajäsenille tämä on hieno tilaisuus esitellä esimerkiksi pro gradua tai kurssityötä.

Lähetä aihe-ehdotuksesi 22.11.2020 mennessä osoitteeseen kulttuuriymparistotutkimus@gmail.com. Valitsemme kaksi blogimme aihepiiriin sopivaa ehdotusta. Tarkemmasta kirjoitusaikataulusta sovitaan valittujen kirjoittajien kanssa aiheiden valinnan jälkeen. Kirjoituksen pituus noin 2-3 liuskaa, kuvia voi olla 1-3 kappaletta.