Elämme parhaillaan fossiilisista polttoaineista irtaantumisen tuottaman energiasiirtymän keskellä. Käynnissä oleva energiasiirtymä pyrkii turvaamaan Suomen energiaomavaraisuuden uusiutuvalla energialla, täyttäen samalla kansainväliset ja kansalliset ilmastositoumuksemme. Fossiiliset polttoaineet korvaavaa siirtymää kutsutaan vihreäksi siirtymäksi, jossa tuulesta ja auringosta voimansa saavien energiamuotojen katsotaan olevan päästötöntä ja uusiutuvaa energiaa.

Edelliset, laajamittaiset energiasiirtymät käynnistyivät 1940-luvulla ja 1970-luvulla. 1940-luvulla energiasiirtymään pakotti jatkosodan aikainen energiapula. Teollisuus tarvitsi vakaata ja kotimaista energianlähdettä pystyäkseen toimimaan haastavissa olosuhteissa, ja katseet käännettiin soille. Turve on ainoa kotimainen, fossiiliseksi luokiteltu energianlähteemme. 1960-luvulle tultaessa edullinen öljy alkoi syrjäyttää muita polttoaineita energiantuotannossa, ja turvetuotanto hiipui. Jom Kippur -sodan synnyttämä öljykriisi muutti tilanteen 1970-luvun alussa. Energiaomavaraisuudesta huolehtiminen nousi jälleen merkittäväksi huoltovarmuustekijäksi 1940-luvun tapaan, ja kotimainen energiantuotanto päätettiin jo toisen kerran varmistaa polttoturpeen avulla.

Vihreän siirtymän voidaan katsoa käynnistyneen viimeistään Suomen allekirjoitettua Pariisin sopimuksen vuonna 2015. Siirtymä vauhdittui jo Marinin hallituksen kaudella asetettujen ilmastotavoitteiden myötä, ja viimeisin tuuppaus tapahtui helmikuussa 2022 Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Fossiilisista polttoaineista irtautuminen muodostui osaksi huoltovarmuutta.

Käynnissä oleva energiasiirtymä laajentaa energiamaiseman suomailta metsiin, viljelysmaalle ja merelle. Uusiutuvan energian tuotanto tarvitsee runsaasti maa-alaa, eikä sitä ole saatavilla rakennetussa ympäristössä. Viljelysmaan muuttamista esimerkiksi aurinkovoimalaksi vierastetaan, vaikka aurinkovoiman tuotannosta luvataan korkeampaa tuottoa kuin ruuantuotannosta. Sen vuoksi energiasiirtymän suurin maisemavaikutus kohdistunee metsämaahan (tuulivoiman osalta myös merelle). Metsien maanomistus on yhtä sirpaleinen kuin suomaidenkin. Metsien uudenlainen monikäyttö koskettaakin monia maanomistajia metsien muiden käyttäjien ohella.

Energiamaiseman myötä syntyneelle kulttuuriympäristölle tyypillistä on kerrostuneisuus. Halkoihin perustuvan energiantuotannon jäljiltä maisemasta löytyy edelleen savottapaikkoja ja halkosatamia. Vesivoiman tuotantoa varten tehdyt patorakenteet ja voimalaitokset ovat osin jo suojeltua kulttuuriympäristöämme, jota myös puretaan virtavesikunnostusten yhteydessä.

Teollinen turvetuotanto on synnyttänyt suoluonnon keskelle teollisuusmaisemaa, johon liittyy sekä rakennusperintöä ja tuotantoa tukevia rakenteita. Nämä alueet ovat osin muuttuneet jälkiteolliseksi maisemaksi esimerkiksi metsityksen, viljelyskäytön ja ennallistamisen myötä. Vihreän siirtymän vuoksi turvetuotannon teollisuusmaisema saattaa siirtyä jälkiteollisen vaiheen sijaan uusteolliseen vaiheeseen aurinkovoimaloiden ja tuulipuistojen rakentamisen myötä.

Energiamaisemien kulttuuriympäristö on siis yhtä kerroksellista ja monimuotoista kuin muukin kulttuuriympäristö. Viimeisimpiä energiasiirtymiä yhdistää niiden toteuttamisen taustalla oleva, kansainvälisestä politiikasta johtuva kiire. Kiireen keskellä huomio kiinnittyy käynnissä olevan prosessin vauhdissa pitämiseen. Ilmiön vaikutuksia maisemaan, ekosysteemeihin ja paikallisyhteisöihin ei ehditä havainnoida ja arvioida. Tässä kohdassa kulttuuriympäristön tutkimuksella onkin oma, tärkeä tehtävänsä. Lokakuussa 2025 järjestämämme Vihreä siirtymä ja kulttuuriympäristöt -niminen seminaari oli oivallinen yhteislähtö tehtävän kimppuun. Ilmiön tuottamaa muutosta tarkasteltiin päivän aikana monista näkökulmista. Toivomme keskustelun pysyvän yllä, ja koitamme omalta osaltamme edistää sitä esimerkiksi tämän seuran blogisarjan avulla. Esitämmekin nyt avoimen kutsun sekä seuran jäsenille että muille aihetta pohdiskeleville: osallistukaa keskusteluun lähettämällä kirjoituksenne seuralle julkaistavaksi.

Laura Puolamäki, FT, maisemantutkija

Kirjoittaja toimii Kulttuuriympäristötutkimuksen seuran puheenjohtajana.