Kulttuuriympäristötutkimuksen seura ry antoi lausuntonsa luonnoksesta uudeksi metsästrategiaksi. Suomessa kulttuuriympäristö ja luonnonympäristö on pitkään ymmärretty toisistaan erillisiksi ja tämä saattaakin olla ensimmäinen kerta, kun kulttuurialan toimija lausuu metsästrategiasta.

Euroopan neuvoston maisemayleissopimus haastaa Pohjoismaissa omaksutun kulttuuriympäristön käsitteen ja siitä juontuvan jaon: maisema on läsnä yhtä lailla kaikkialla, missä ihminen on ja toimii. Metsäympäristö on Suomessa ollut vuosikymmeniä yhteiskunnallisten konfliktien ja polarisoituneen keskustelun lähde. Konflikti on ollut tapana jäsentää taloudellisten ja ekologisten arvojen väliseksi ristiriidaksi. Tulkinta ei tietenkään ole perusteeton, onhan metsätalous muuttanut fyysistä ympäristöä ja luontoa monin tavoin ja toisaalta tuonut maahamme huomattavaa taloudellista vaurautta. Ehkä kuitenkin metsän olemus kulttuurisena ympäristönä, arjen maisemana, on se aspekti, joka vahvimmin yhdistää 1970-luvun ”vesakkosotia”, Kessin suojelukiistaa 1980-luvun lopulla ja nykyhetken kiistelyä avohakkuista. 70-luvulla itäsuomalaiset olivat huolissaan marjastusmahdollisuuksistaan vesakkomyrkyillä käsitellyillä valtion mailla. Kuutisensataa inarilaista allekirjoitti vetoomuksen Kessin suojelemiseksi varmasti muistakin syistä kuin uhanalaisen hyönteis- ja kääpälajiston turvaamiseksi.

LUKE:n tuottaman seurantatutkimuksen mukaan 96 % suomalaisista viettää vapaa-aikaansa luonnossa. Koska Suomen pinta-alasta noin kolme neljäsosaa on metsää, on tämä luonto useimmiten juuri metsää. Eniten vapaa-aikaa vietetään isoimpien kaupunkien lähimetsissä, kansallispuistoissa ja retkeilyalueilla, mutta myös talousmetsissä kauempana suurista asutuskeskuksista oleskellaan paljon. Monet suomalaiset myös työskentelevät metsässä. Työn ja vapaa-ajan välinen raja voi olla myös häilyvä. Metsissä tehdään taimikonhoitoa ja kotitarvepolttopuita paljolti myös liikunnan ja virkistyksen vuoksi ja korona-aikana opittiin yhdistämään etäpalaveri ulkoiluun rauhallisessa ympäristössä. Metsä on siis vahvasti kulttuurista ympäristöä – kulttuuriympäristöä.

Metsäympäristön tuttuuteen ja arkisuuteen suhteutettuna onkin yllättävää, miten polarisoitunutta ja kauas arjen realiteeteista ajautuvaa keskustelua saamme aikaan metsistä. Kuluneen vuoden aikana olen kuullut sanottavan esimerkiksi, että koneellinen puunkorjuu pitäisi kokonaan kieltää ja toisaalta että kaikenlainen metsänkäytön sääntely tai kansalaisten osallistaminen metsiä koskevaan päätöksentekoon loukkaa metsänomistajan ihmisoikeuksia.

Mikä sitten tuottaa näin äärimmäisiä kannanottoja? Yksi mahdollinen syy keskustelun polarisoitumiseen on osattomuuden kokemus. Vaikuttamismahdollisuuksien puuttuessa myös vastuu sanotusta väistyy. Puheen tarkoitus ei silloin enää ole rakentaa ja kehittää, vaan ainoastaan ilmaista osattomuuden kokemusta. Osattomuuden kokemus ei koske vain mieluisan marjametsän hakkuussa menettävää virkistyskäyttäjää. Myös metsänomistajat ovat Suomessa kokeneet vuosikymmenten saatossa osattomuutta omia metsiään koskevassa päätöksenteossa, oli kyse sitten metsätaloudesta tai suojelusta. Polarisoiva retoriikka julkisessa keskustelussa usein myös hyödyntää kuulijoiden osattomuuden kokemuksia.

Lausunnossamme kiinnitimme huomiomme juuri osallisuuteen ja sen kehittämiseen. Maisemayleissopimuksen toteuttamiseen liittyvän maaraportin jättäneiden maiden joukossa on vain kolme, jotka eivät ole sisällyttäneet maisematavoitteita metsäpolitiikkaansa. Yksi näistä on Suomi, joka identifioi ”erityisen metsäsuhteen” osaksi aineetonta kulttuuriperintöään. Kaksi muuta ovat Serbia ja Georgia. Metsät on Suomessa totuttu näkemään elinkeinopolitiikan kohteena, jossa ekologinen kestävyys voi asettaa reunaehtoja. Maiseman käsitteen tuominen osaksi metsäkeskustelua saattaisi parhaimmillaan auttaa jäsentämään metsien käytön kulttuurisen ja sosiaalisen kestävyyden moninaisia aspekteja. Nykyistä kokonaisvaltaisempi, hallinnonrajat ylittävä ja kestävyyden eri aspekteja rinnakkain tarkasteleva, kansalaisia laajasti osallistava metsäpolitiikan suunnittelu voisi olla avain metsäkeskustelujen polarisaatiokierteen ratkaisemiseksi.

Ympäristöä ja maisemaa sen osana koskeva hallinto on Suomessa hyvin pirstoutunut. Tiedonkulku eri hallinnonalojen välillä on koettu heikoksi. Kansalaisten kokemuksellinen tieto ja osallistumisen mahdollisuudet saattavat pudota hallinnonalojen ja niiden erillisten tietojärjestelmien välisiin kuiluihin.

Teksti: Ilona Hankonen

Kulttuuriympäristötutkimuksen seura ry