Blogikirjoitus pohjautuu jäsenemme Ilona Hankosen vuonna 2021 julkaistuun väitöskirjaan ”Ihmisiä metsässä – Luonto kulttuuriympäristökysymyksenä.”. Kirjoitus on myös pari kiinnostusta ja keskustelua herättäneelle kokousesitelmälle, jonka Hankonen piti Kulttuuriympäristötutkimuksen seuran vuosikokouksessa huhtikuussa 2022.

Teemme mieheni kanssa polttopuita aurinkoisena huhtikuun päivänä. Kotimme on kauniin mäntymetsän reunalla. Metsän rajalta kaadettiin juuri muutama suuri mänty, jotta ulkorakennuksen katolle asennetut aurinkopaneelit saisivat pidempään suoraa auringonvaloa. Männyt olivat järeitä, suoria tukkipuita. Niin hyvää puuta en raaski polttaa, joten pyysin naapuriani hakemaan ne omaan tukkipinoonsa. Näin puut pääsevät arvoiseensa käyttöön. Ulkorakennuksen portailla soi radio, pihapuissa vasta saapuneet peipot ja punarinnat. Kuuntelemme lintuja ja radiota työn lomassa. Pohdimme tulevan klapikasan kokoa heittokuutioina. Radiotoimittaja toteaa kevään etenemisen näkyvän luonnossa ja miksei myös kaupungissa. Ajattelen ääneen: ”Eikö se kaupunki sitten ole luontoa?” Mieheni jatkaa pohdintaa kysymällä, onko ihminen, kaupungin puisto tai trooppisten kovakuoriaisten terraarioni luontoa.

Luonto ja kulttuuri ovat dualistisen kosmologian kaksi puolta, joiden rajapinnat herättävät säännöllisesti keskusteluja siitä, mikä on ”luontoa”. Vähemmän kysytty kysymys on, että mikä sitten on kulttuuria. Kun kysymys viedään ympäristöön, kysytään, mikä on kulttuuriympäristöä. Kulttuuriympäristöksi määrittyy rakennettu ympäristö ja maaseudun ns. perinnemaisemat. Tätä konventiota ei juuri kyseenalaisteta.

Määritelmän ulkopuolelle jäävät muun muassa metsät ja suot. Näiden määrittymistä ”ei-kulttuuriympäristöksi” on myös pyritty vahvistamaan esimerkiksi Suomen ensimmäiseen kulttuuriympäristöstrategiaan annetuissa lausunnoissa: Maa- ja metsätalousministeriön mukaan metsässä tai järven pohjassa sijaitseva muinaisjäännös ei tee metsästä tai järvestä kulttuuriympäristöä, mikä strategiassa on syytä tarkentaa. Tähän liittyen ministeriö piti tärkeänä, että strategiaan kirjataan, että Suomen maapinta-alasta pääosa eli metsät (77-78 %) ja sisävedet (10 %) eivät sisälly kulttuuriympäristön määritelmään eivätkä ole strategian piirissä. Näin ollen pinta-alastamme valtaosa on edelleen muuta kuin ”ihmisen ja luonnon vuorovaikutuksesta syntynyttä ympäristöä”, mikä maa- ja metsätalousministeriön mukaan tulee keskeisenä lähtökohtana kirjata kulttuuriympäristöstrategiaan. (Ympäristöministeriö, Lausuntoyhteenveto 13.10.2013 / Työryhmän esitys Kulttuuriympäristöstrategiaksi 2014 – 2020.)

Kuitenkin jo alun tilannekuvaus polttopuutalkoistamme tuo esille paljon sellaista, joka ilmentää metsän ja puiden luonnetta kulttuuriympäristönä. Talousmetsien monet rakennepiirteet ovat ihmisen tuottamia ja esimerkiksi Suomessa yleisiä turvekankaita luonto tuottaa hyvin harvoin. Talousmetsä on siis fyysisesti pitkälti ihmisen rakentamaa ympäristöä. Luonnonsuojelualueilla taas ympäristön aineettomat kulttuuriset merkitykset ovat huomattavia. Osa kansallispuistoista on suorastaan kansallisia symboleja. Syvällisimmällä tasolla metsät ja suot saattavat olla kulttuuriympäristöä ihmisten arjessa. Luonnossa marjastetaan, sienestetään, metsästetään, suunnistetaan ja retkeillään. Luontoa harrastetaan ja siellä liikutaan ja oleskellaan. Kaikki tämä on kulttuuria, jossa ilmenee vahvasti ihmisen ja muun luonnon vuorovaikutus. Puhutaan jopa suomalaisesta metsäsuhteesta kansallisena aineettoman kulttuuriperinnön muotona.

Luonnon jääminen kulttuuriympäristölähtöisen tarkastelun ulkopuolelle on historiallisen jatkumon tulos. Vuonna 1923 säädetyssä Luonnonsuojelulaissa luonnonsuojelun perusteet olivat vielä vahvasti kulttuurisia ja pohjautuivat alkuperäisen metsäluonnon 1800-luvulla saamiin kansallisiin merkityksiin, joita tuotettiin muun muassa ajan taiteessa. Ensisijaisena tavoitteena oli suojella luonnonkauneutta, huomattavia paikkoja, tieteen kannalta tai erikoisuutensa takia merkittäviä luonnonmuodostelmia ja puuryhmiä. Laki sisälsi jo tuolloin myös lajisuojelun aspektin luettelemalla erityisesti lintulajeja, jotka ovat aina rauhoitettuja ja määräämällä yleisesti harvinaiset eläin- ja kasvilajit rauhoitetuiksi, sutta ja ahmaa lukuun ottamatta. Samalla kiellettiin valikoimattomien, ns. paalurautojen käyttö metsästyksessä. Luontoharrastus nähtiin tuolloin kulttuuriharrastusten piiriin kuuluvana. Samaan aikaan metsätalous oli pitkälti perinteistä, eri käyttötapoja yhdistävää ns. talonpoikaisharsintaa, jossa usein varsin pienipiirteisesti suunnitellen metsää käytettiin tarvepuun, polttopuun, lehdesten sekä marjojen ja sienten keruuseen ja toiseen maailmansotaan asti myös laidunnukseen, vaikka metsälaidunnusta pyrittiinkin maailmansotien välisenä aikana rajoittamaan puuntuotannon turvaamiseksi. Itä-Suomessa erätalous tuotti omanlaistaan vahvasti kulttuurista luontoa erityisine paikkoineen.

Valtion sääntelemän, teollisen metsänkäytön aikakausi viime sotien jälkeen alkoi siirtää metsää kielenkäytössä ja ajattelussa kulttuuriympäristön ulkopuolelle, raaka-ainereserviksi. Myöhemmin luonnonsuojelua ja luonnossa olemista koskevissa diskursseissa tapahtui sama ilmiö. Luonnonsuojelu rajautui biologiseksi kysymykseksi ja luonnossa oleminen ”virkistyskäytöksi”. Luonnosta tuli kulttuurin ulkopuolinen, paikaton ja nimetön, laskennallisten taloudellisten, ekologisten ja virkistysarvojen varanto. Ilmiö hahmottuu, kun vertaa vaikkapa marjastusta tai kaupunkiluonnon hyvinvointivaikutuksia koskevaa tutkimusta ja keskustelua siihen, miten vastaavista arkisista toiminnoista ja ympäristöistä puhutaan, kun ne sijaitsevat rakennetussa ympäristössä. Emme tutki Tampereen tuomiokirkon arvoa siellä kävijöille verenpainemittarin avulla, mutta luonnossa olemisen arvoa tutkittaessa tämä nähdään luontevana lähestymistapana. Luonnossa myös ihminen ikään kuin redusoituu kulttuurin ulkopuoliseksi.

Luonnonympäristöjen kulttuuristen aspektien käsitteellistymättömyys saattaa olla yksi tekijä suomalaisen metsätalouden konfliktiherkkyyden taustalla. Kun tavallisen luonnon tavalliset kulttuuriset ja esteettiset arvot ja merkitykset eivät käsitteellisty, ne eivät tule myöskään huomioon otetuiksi kulttuurisen ja sosiaalisen kestävyyden kysymyksinä.

Ilona Hankonen, FT

Hankonen, Ilona: Ihmisiä metsässä – Luonto kulttuuriympäristökysymyksenä.