Teksti ja kuvat: Kristian Tuomainen

”Hallanmaantien pohjoispuolen taimikoista hakkuuaukiolle siirtyminen tuntuikin yllättäen todella hyvältä! Erilaisia ruohoja, varpuja ja satunnaisia nuoria puita kasvava aukko tuntui villiltä, jopa anarkistiselta taimikon monotonisen säännönmukaisuuden jälkeen.”

Sitaatti on peräisin joulukuussa 2020 valmistuneen kulttuuriympäristön tutkimuksen maisterintutkielmani kenttätyöaineistosta, syyskuulta 2016. Kokosin tuolloin aineistoani Hyrynsalmen ja Puolangan kuntien alueella sijaitsevilla retkeilyreiteillä, UKK-reitillä ja Köngäskierroksella. Anarkistisen hakkuuaukkoelämyksen pariin minut oli johdattanut keväällä 2013 vietetty taiteilijaresidenssijakso Mustarinda-seuran residenssitalolla Paljakanvaaran laella, jolloin tein yhden maastoyöpymisen retkiä vaaraa ympäröiviä reittejä pitkin. Reitit tarjosivat paikoin karunkin katsauksen suomalaiseen metsienkäytön realismiin ikikuusikon vaihtuessa avohakkuuksi heti suojelualueen rajalla. Samojen reittien varrelle mahtui kuitenkin myös kokemus erämaasta: vanhoista lupponaavakuusikoista, rinteiltä avautuvista kaukomaisemista yli metsäisten vaarojen, karhunjäljistä lumessa, metson ja lapinpöllön soidinäänistä aamuyön tunteina. 

Kokemus oli hätkähdyttävä. Ennen ensikohtaamistani Vaara-Kainuun retkeilyreittien kanssa vuonna 2013 olin aiemmin retkeillyt lähinnä luonnonsuojelu- tai erämaa-alueilla, missä ihmistoiminnan jäljet eivät juurikaan häiritse illuusiota luonnontilaisuudesta. Hyrynsalmi–Puolanka-osuus UKK-reitistä ja Köngäskierros taas kulkevat suureksi osaksi metsätalouskäytössä olevilla alueilla. Tunsin itseni lähes kapinalliseksi taivaltaessani rinkka selässä metsäautoteiden halkomissa mäntytaimikoissa. Kuten kenttätyöaineistoni sitaatista voi todeta, anarkian tuntu oli reiteillä muutamaa vuotta myöhemmin edelleen läsnä. Miten ihmeessä olisin kuitenkaan tehnyt mitään anarkistista? Olin sentään kulkenut kuntien ja valtion ylläpitämiä, virallisia retkeilyreittejä pitkin!

Hätkähdyttävän kokemuksen jäljittäminen johti minut tutkimaan vaarakainuulaisia retkeilyreittejä kulttuuriympäristönä. Tutkimuksessani kulttuuriympäristö ei hahmotu ensisijaisesti fyysisinä ympäristöinä, vaan käsitteellisenä alustana, joka mahdollistaa erilaisten ympäristökäsitysten keskusteluttamisen keskenään. Tutkimukseni keskeisen aineiston muodostavat autoetnografisella otteella kootut reittikuvausliitteet, joiden teoreettinen perusta muodostui toisaalta Clifford Geertzin tunnetuksi tekemän tiheän kuvauksen (thick description) käsitteelle, toisaalta antropologien Tim Ingoldin ja Jo Lee Vergunstin näkemyksille kävelyn merkityksestä ihmiselle sekä lajina että kulttuurisena olentona. Autoetnografia tarjosi välineen oman eräretkeilijän kävelyni kontekstualisoimiseen ja etäännyttämiseen itsestäni niin, että sen keskusteluttaminen muiden aineistojen kanssa – yksityisen yhdistäminen yleiseen – oli mahdollista ja mielekästä. 

Tutkimuksessani tarkastelen eräretkeilyn kulttuurisia konventioita kriittisen heritologian (critical heritage studies) viitekehyksessä, jossa keskeisinä lähteinäni toimivat Laurajane Smithin ja Rodney Harrisonin teokset. Smithiä ja Harrisonia mukaillen hahmottelemani retkeilyn virallistetun kulttuuriperinnön konsepti määrittää pitkälti kulttuurisia käsityksiämme hyvistä ja huonoista retkeily-ympäristöistä. Näitä käsityksiä pidetään yllä ja uusinnetaan mm. erilaisten retkeilykuvastojen avulla: luontomatkailun markkinointimateriaaleissa, sosiaalisessa mediassa, retkeilylehdissä ja -ohjelmissa. Tavat suunnitella, järjestää ja representoida retkeily-ympäristöjä muodostavat, mediatutkija Janne Seppästä mukaillen, retkeilyn visuaalisen järjestyksen. Kyse ei ole pelkästään mielikuvista, sillä visuaaliset järjestykset muodostavat todellisia, fyysisiä järjestyksiä. Yleinen käsityksemme hyvästä retkeily-ympäristö on mahdollisimman luonnontilainen ja maisemiltaan ehyt.

UKK-reitti ja Köngäskierros kulkevat useiden hyvän retkeilyn alueiksi luonnehdittavien kohteiden läpi. Reittien varsille mahtuu vanhojen metsien suojelualueita, kaksi jylhää vesiputousta, kahden kilometrin pitkospuutaival luonnontilaisella suolla, kirkkaita metsäpuroja ja mäntyjen palokoroja. Kokonaisuutena reitit kuitenkin istuvat hyvän retkeilyn määritelmään huonosti: hakkuuaukeat, monotoniset istutustaimikot, metsäautotiet, sorakuopat ja voimalinjat eivät vastaa luontomatkailukäsitystä ”luonnosta”.  Tästä ristiriidasta kohoaa myös retkeilykokemuksen hätkähdyttävyys: kokemus, jossa retkeilyn visuaalinen järjestys murtuu. Reiteillä tämän tästä näkyvät ihmistoimien jäljet ympäristössä asettuvat rajuun kontrastiin luonnonsuojelualueiden ympäristöjen kanssa. Se, mikä ”hyvän retkeilyn” alueilla – kansallispuistoissa, erämaa- ja retkeilyalueilla – näyttäytyy itsestään selvänä, osoittautuu UKK-reitillä ja Köngäskierroksella vain pieneksi osaksi ympäröivää todellisuutta. Ruumiillisesti – tässä tapauksessa retkeillen – koettuna tapahtumana visuaalisen järjestyksen murtuma tuottaa erityistä kehollista tietoa, joka voi myös olla kaikkein voimakkainta tietoa. Ruumiidemme kautta asetumme nimittäin itse osaksi visuaalisia järjestyksiä – ja voimme joko mukautua niihin tai murtaa niitä.

Eräretkeilyn kokemukseen liittyy oleellisesti myös ’erämaan’ käsite ja mielikuvamme siitä: minne oikeastaan menemme, kun lähdemme erämaahan? Perinteinen suomalainen käsitys erämaasta paikallistalouteen kuuluvana metsästys- ja kalastusalueena on pääosin korvautunut modernin aikakauden turistisella ja luonnonsuojelullisena erämaakäsityksellä, jossa ympäristö nähdään kulttuurin ulkopuolisena, ihmisestä irrallisena. Tämä erämaakäsitys on vallitseva myös modernissa luontomatkailussa ja vaikuttaa retkeilykokemusten kulttuuriseen odotushorisonttiin: erämaan odotetaan olevan ”koskematonta luontoa”, hyvän retkeilyn aluetta. Lisäksi erämaahan liittyy oleellisesti ajatus alkuperäisestä villeydestä, vapaus ihmisen maailman (kulttuurin) säännöistä ja rajoituksista. Käytännössä suurin osa nykyisistä ”erämaistamme” on kaikkea muuta: hallinnollisesti rajattuja, lakien ja järjestyssääntöjen avulla säädeltyjä, eri tavoin huollettuja ja hoidettuja alueita, joilla merkityiltä reiteiltä poikkeaminen on usein kielletty. Kun yhtälöön lisätään koronapandemian siivittämä retkeilyn suosion räjähdysmäinen kasvu ja monien retkikohteiden suoranainen ruuhkautuminen, on erämaan tuntu auttamatta menetetty.

Modernin ympäristöhistorian pioneereihin lukeutuva Roderick Frazier Nash on esittänyt, että erämaan hahmottumiseen vaikuttavat paitsi ympäristön tosiasialliset ominaisuudet, myös ihmisen omat kokemukset ympäristöstä. Nashin mukaan erämaata ei tulisikaan nähdä joko – tai -kysymyksenä, vaan spektrinä erilaisille ympäristön ominaisuuksille. Näin jokin tietty ominaisuus ei automaattisesti tiputa ympäristöä pois erämaan kategoriasta, vaan siirtää sitä eri kohtaan spektrillä. Tällöin erämaa määrittyy myös enemmän neuvottelukysymykseksi: mikä määrä ihmisvaikutusta pilaa erämaan? Vaara-Kainuun retkeilyreitit tarjosivat minulle vapautta kategorioista. Siksi ne edustavat itselleni enemmän erämaata kuin moni ympäristöltään luonnontilaisempana säilynyt retkeilykohde.

Artikkelimuotoinen kulttuuriympäristön tutkimuksen maisterintutkielma Uusi erämaa. Vaara-Kainuun retkeilyreitit kulttuuriympäristönäon luettavissa kokonaisuudessaan osoitteessa https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/73466 Tutkielman artikkelit ovat vertaisarvioituja.

Kristian Tuomainen, FM, kuvataiteilija (AMK)
kristian.tuomainen@gmail.com

Kirjoittajasta:

FM Kristian Tuomainen on taiteilijataustainen kulttuuriympäristön tutkija ja intohimoinen retkeilijä, jonka sydäntä lähellä ovat erityisesti vakiintuneita määritelmiä pakenevat ympäristöt ja ympäristösuhteet, ympäristöestetiikan ja -etiikan väliset kytkökset ja murtumat, sekä tavoitteet rakentaa kestävää yhteiseloa ihmiskunnan ja muun luonnon välille.