Kulttuuriympäristötutkimuksen seuran työryhmä Kaupunkitutkimuksen päivillä 25.-26.4.2019. Teksti: Hannele Kuitunen

Vuoden 2019 Kaupunkitutkimuksen päivät käsittelivät arkea kaupungissa. Kulttuuriympäristötutkimuksen seura ideoi yhdessä Tampereen yliopiston historian oppiaineen väitöskirjatutkijoiden kanssa työryhmän, joka paneutui muuttuvan kaupungin kysymyksiin. Mukana oli seitsemän puheenvuoroa kaupungin muutoksesta, seitsemän erilaista näkökulmaa siihen, miten kaupunkiarkea koetaan ja mitä arki ylipäänsä tarkoittaa. Väitöskirjatutkija Jussi Lahtinen tekee tutkimusta realistisesta työväen arkikuvauksesta kaunokirjallisuudessa. Muuttuva kaupunki on hänen aineistossaan erityisesti modernisoituva kaupunki, eletty koti ja arki. Allekirjoittanut tutkii niin ikään modernisoituvaa kaupunkia, mutta muistettuna ja suunniteltuna, eri maailmojen rajapintana ja kohtaamispaikkana. Tampereen Amurin esimerkin kautta työryhmä sai kuulla, millaisia muistoja ja niiden pohjalle rakentuvia merkityksiä kaupunkiin syntyi puutalojen väistyessä betonisten tieltä, aikana jolloin suomalaiset muuttivat ”puun sisältä betonin sisään”. Työryhmämme ensimmäisen osan viimeisen puheenvuoron piti väitöskirjaansa puuarkkitehtuurista valmisteleva arkkitehti Iida Kalakoski. Hän pohti käsitettä kompensaatio. Voisiko kaupunkiympäristön muutosta kompensoida jotenkin? Kulttuuriympäristön arvojen kannalta vaaralliselta kuulostava termi ei ehkä vielä avautunut kuulijoille täydessä merkityksessään, mutta huomattavan paljon se herätti keskustelua. Mitä jos purettujen rakennusten arvon menetystä korvattaisiin jollakin tavalla? Vai tarkoittaako kompensaatio, että suojeltujen rakennusten omistaja saisi korvausta ”menetyksistään”?

Kaupunkitutkimuksen päivien toisena päivänä jatkettiin työryhmän toisella osiolla ja erityisesti rakennetun ympäristön suojeluun liittyvillä kysymyksillä. Runollisen ja filosofisenkin esityksen pihapelien, tai oikeammin höntsäilyn merkityksestä kaupunkitilassa piti tutkija Timo Kopomaa. Pelit kertovat kaupungin tilasta, siitä miten kaupunkia käytetään ja miten elinvoimainen kaupunki on. Kopomaa korosti, että höntsäily tarvitsee vain mahdollisuuksia, sille ei tarvitse rakentaa kalliita areenoita tai väyliä. Höntsäily pitää yllä sosiaalisia suhteita ja lisää sosiaalista pääomaa kaupungeissa, vahvistaa identiteettiä ja identiteettejä. Maisematutkimuksen professori Maunu Häyrynen ja filosofian tohtori Hannu Linkola perehdyttivät puolestaan kuulijat maisemakuvastojen kansallisiin ja paikallisiin ulottuvuuksiin, tällä kertaa vesitornien kautta. Modernin kaupunkimaiseman ja vaikkapa autokaupunkien symboleiksi vakiintuneet uljaat tornit edustivat toisaalta arkista infraa, toisaalta tulevaisuudenuskoista yhteiskuntaa. Modernisaatio tuli koteihin mm. vesijohtoja pitkin! Monet tällaisista arkirakennuksista ovat kansallisen tarkastelun ja arvottamisen ulkopuolella, mutta paikallisesti muodostuneet tai muodostumassa tärkeiksi. Miksi paikallinen ei olisi tärkeää?

Tohtorikoulutettava, kaavoitusarkkitehti Paula Julin esitteli suojelun ja kiinteistökehittämisen kentällä liikkuvaa väitöstutkimustaan. Argumentoinnin vaikeus on Julinin kiinnostuksen kohteena, se miten suojeluviranomaisten ja bisneksen kielet kohtaavat, tai miksi eivät kohtaa – voisivatko kohdata? Työryhmämme päätti Arkkitehti Helena Teräväisen omakohtaisiin arjen kokemuksiin perustuva esitelmä muuttuvasta Tapiolasta. Kuvat työmaasta keskellä jopa ikoniseksi muodostunutta maisemaa olivat karua katsottavaa. Työmaa on merkki keskeneräisyydestä, ehkä tilalle on tulossa jotakin parempaa? Kuinka kauan keskeneräisyyttä pitää kuitenkin sietää? Kesken on onneksi vielä keskustelu Tapiolan uimahallin kohtalosta. Miten voi olla mahdollista, ettei meillä olisi resursseja sen kunnostamiseen?

Työryhmä osoitti, jälleen kerran, että monitieteellisestä, jopa poikkitieteellisestä lähestymistavasta syntyy rikas kokonaisuus. Rakennettu kaupunki on konkreettinen rakennuksineen, puistoineen, katuineen. Se on myös toimintojen kudelma; höntsääjät, työmatkalaiset, asukkaat ja vierailijat mahtuvat samoille kaduille ja kujille. Mutta ehkä kiehtovin kaupunki on silloin kun se ei ole kumpaakaan edellä mainituista vaan elää merkityksissä, muistoissa ja niiden moninaisissa tulkinnoissa; on samaan aikaan saavutettava ja saavuttamaton. Abstrakti kaupunki ruokkii konkreettista ja päinvastoin. Muutos tapahtuu niin paikassa kuin ajassakin, paikoissa ja ajoissa.

Jäämme mielenkiinnolla odottamaan lisää työläiskirjallisuuden kaupungista, modernisoituvan kaupungin sisältämistä merkityksistä, kompensaatiosta kulttuuriympäristössä, yhteisestä kielen löytämisestä kaupunkikehittämisessä, Tapiolan uimahallin kohtalosta, paikallisen merkityksen esiinnoususta tai höntsäilystä. Ehkäpä näistä muuttuvan kaupunkilaisen arjen välähdyksistä voi välittyä jotakin myös kaupunkisuunnittelijoiden käsiin.

Teksti:
Hannele Kuitunen
Väitöskirjatutkija Tampereen yliopisto
Rakennustutkija Pirkanmaan maakuntamuseo
hannele.kuitunen@tuni.fi